luin tuoreimman kokooman(osa lehdistä kun jäi tukkurin/postin ulottuvuusportaaliin)
On the Road

hyvin 70-lukulaista tylytystä. Becky Cloonan hallitsee tuomaroinnin kirjoittamisen jalon taidon.
Ja Steve Dillon vainaalle olisi suonut elonpäiviä vielä pitkään.
Mutta jos pitää valita joutsenlaulu se on sellainen jossa tuonenjoutsenena toimii Frank Castle.
Dillonin kyky piirtää mitä vaan häkellyttää vieläkin, jälkensä tunnistaa mutta tässäkin on paitsi veritöitä ja toimintaa myös tunneskaala hallussa.
Dinosauriit ja vanhemmuus...
luin myös kokooman jatkon:

sisältää Dillonin viimeisiä piirroksia ikinä sairauden ajalta, ei-lineaarisessa järjestyksessä.
Näiden ympärille itselle outo nimi Matt Horak astuu isoihin saappaisiin ja yrittää kanavoida Dillonin tyyliäkin parhaan kykynsä mukaan.
Tarina on hyvä ja tarkoitus myös, mutta eron kyllä huomaa.
Sarjan toimittajan muistosanat ovat sopivat ja vaikka edellisessä viestissä onkin marvelin ns. virallinen muistokuva piirtäjäsankarille joka sopii arvolleen...tässä kiteytyy melkein paremmin Dillonin hienous: