Se oli juoni. Annettiin ymmärtää että maalaustaiteen mestariteokset oli tehty samanlaisella pipon tupsua muistuttavalla pensselillä.
Minulla on tapana sanoa, että tarvitsen työhöni 'siveltimiä', mutta Suomessa tarjolla on lähinnä vain 'pensseleitä'.
Ja koulun kuvisluokasssa oli 'suteja'.
Voisiko syynä olla meilläkin ihan nuo länsimaisen koululaitoksen perinteet? Ymmärtääkseni syy siihen, että vesivärimaalausta ei pitkään katsottu 'oikeaksi taiteeksi', oli se, että se kuului pikemminkin yleissivistykseen. Valistuksen aikana klassiseen koulusivistykseen kuului, että herrasmiehen odotettiin harrastavan paitsi luonnontieteitä, myöskin vesivärimaalausta. Niin että sitten kun he lähtivät tutkimusmatkoille ja löysivät uusia kasvi- ja eläinlajeja ja vieraita kulttuureita, he saattoivat dokumentoida ne tutkimuspäiväkirjaansa pienin akvarellein. Kun valokuvia ei vielä ollut olemassa.
Eli siis vesiväri ei ollut mitään taidetta, se oli enemmänkin tieteen tekemisen väline, ei mitään erikoista, vaan aivan arkinen asia.
Minä olen kanssa noiden vesivärien kanssa pitkään taistellut, ihan "tositarkoituksella":

Sarjakuvantekijälle ongelmallista on löytää paperi, johon voisi sekä piirtää että maalata. Nyt minulla on käytössä silein Fabrianon vesiväripaperi mitä Temperasta löytyy. Se on ihan kelvollista piirtämiseen, mutta ei se kyllä värityöskentelyyn mitään parasta ole, vesi imeytyy liian nopeasti.
Yleensähän Suomessa on tarjolla vain toinen toistaan karkeampia akvarellipapereita: aina ne ovat "rough" tai "extra rough". Ilmeisesti sunnuntaimaalarien mielestä niille saa helpoiten tehtyä 'taiteellisen' näköistä jälkeä. Mutta eivät ne oikein piirtämiseen käy.
Tämä näytekuva on tehty amerikkalaiselle illustration boardille, jossa oli pahviin valmiiksi kiinnitetty paperi. Se oli aivan loistavaa, sille oli hienoa sekä piirtää että maalata. Mutta, kuten asiaan kuuluu, sen koostumus tietysti muutettiin oitis tykästymiseni jälkeen ja nyt se on aivan kamalaa.
Ihan perusvinkki maalaamiseen, mitä koulussa ei opetettu, on käyttää sekoituskuppeja. Eli siis kaupasta saa semmoisen vesiväripaletin kokoisen levyn, jossa on pieniä värinapin kokoisia kuppeja. Kun haluaa tehdä tasaisen värialueen, niin väri kannattaa sekoittaa valmiiksi siihen kuppiin. Ensin laittaa siihen pisaran vettä ja sitten lisää väriä. Niin että sillä tavalla aina kun kastat siveltimen, saat lisää sitä samaa väriä, eikä tarvitse aina arpoa, että mistäs napeista minä tämän nyt sekoitinkaan.
Nuo tasaiset väripinnat ovat kyllä semmoinen sarjakuvantekijän väriaistien kirous. Minäkin olen niiden parissa kasvanut ja niitä vaistomaisesti aina yritän itsekin tehdä. Että siis sekoitan ensin yhden värin valmiiksin ja sitten teen sillä tasaisen alueen ja sitten vasta sekoitan toisen värin...
Olen käynyt pari maalauskurssia öljyväreillä ja akvarelleilla ja siellä sai huomata, että tuolla "yksi sävy kerrallaan" tekniikalla tuli hyvin muovisen ja keinotekoisen näköisiä, jäykkiä kuvia. Sille vastapainona pitäisin semmoista "maalauksellista" teknikkaa, jossa läiskitään kaiken näköisiä värejä sekaisin kaiken aikaa. Olen aina ihaillut semmoista tekniikkaa (esim. MADin Jack Davis toteuttaa sitä upeasti vesiväreillä pilapiirrostyylissä. Hän on värityöskentelyssä ihan ykkössuosikkejani!), mutta minulla ei kyllä ole hajuakaan, miten sitä mahdetaan toteuttaa käytännössä.