Tutkailin 1970-luvun alkupuolen Akuja, ja selkeästi Alli Peltosen pt-kauteen (1968-1978) on osunut Ankan historian kamalin jakso. Tanskalaisten ansiosta meillä ja muualla Pohjoimaissa nähtiin melkoisen rusikoituja tarinoita. Niin ja myös Saksassa.
Esimerkkinä vaikka miten alkujaan 36-sivuinen taskukirjatarina on Ankan sivuille tuotaessa asemoitu kolmesta rivistä neljäriviseksi ja sen jälkeen pätkitty vielä parinkymmenen sivun edestä, niin jotensakin juoni muuttuu. Tyhjäkäyntiäkin toki alkuperäisissä sarjoissa on, muttei tässä ole jätetty kuin luut jäljelle jos niitäkään. On useampiakin tapauksia joissa pitkästä sarjasta on nyppäisty julkaistavaksi vain 2-4 sivun pätkä.
Lisäksi vielä paperilaatu oli ehkä toiseksi halvinta ja värikohdistus toisinaan sitä luokkaa, että juttuja olisi helpompi lukea 3d-laseilla. Suomennoksissa ei ole varsinaisia vikoja, vaikka ne on suodatettu parin-kolmen muun kielen kautta. Sekä ovat ne totta puhuen vähän mielikuvituksettomia. Adjektiivit ovat monasti tippuneet latomon lattialle.
Barkseihin on selvästi satsattu, mutta leikkauksilta ne eivät ole välttyneet - ja painoasun takia tykästyin aikoinaan enemmän Stroblin pelkistetympään piirrokseen. Vicarkin vielä haki lopullista tyyliään, pyöreissä sivuhahmoissa on lainaa geneerisistä lastensarjakuvista.
Levikki oli Akulla kova mutta sisällön taso nousi vasta 1978 jälkeen kun Kirsti Topparista tuli päätoimittaja ja Markku Kivekkäästä toimitussihteeri. Suomen Ankan toimitus alkoi ottaa enemmän valtaa sekä selkeää linjanvetoa julkaisuunsa, siinä missä tanskalaiset operoivat edelleen smoergaesboerd-meiningillään.
