Aika taitavasti ohitit jälleen tuskastumiseni ytimen ja siirryit argumentoinnissa tekstini ulkopuolisiin johtopäätelmiin. Perin kettuuntunut kritiikkini näitä identiteettikriisissä piehtaroivia sankarihahmoja kohtaan ei mitensäkään sisältänyt viittausta, että sankarien tulisi olla tunteettomia murhakoneita. Inhimillisiä, jopa humanitaarisia kovanaamaisia sankareita on elokuvahistoria täynnä. Kerronnassakin pärjäillään hienosti ilman mitään täydellisiä henkisiä pirstaloitumisia. Kriisien kanssa kamppailevista särkyneistä sankareista saa myös hienoja elokuvia, mutta ei sitä kuvastoa tarvitse itsetarkoituksellisesti siirtää sankareihin, jotka ovat jo toimineet täysin omillaan ilmankin.
Kirjallisuuden ja sarjakuvien suosikkihahmojeni elokuvasovitusten suhteen olen silti varsin avomielinen. Paljon saa muuttaa, on hyviä ja huonoja ratkaisuja, ja sitten on ratkaisuja, jotka pissivät elokuvan yltympäriinsä. Valitettavaa näissä huonoissa ja hirvittävissä ratkaisuissa on se, että useimmiten nämä kohtaukset olisi varsin helposti pystytty toteuttamaan hahmon luojaa kunnioittaen, tai sitten jättää kokonaan filmaamatta. Loparit-Punisher nyt vielä oli jotenkin sulatettavissa, mutta Solomon
”Nuoren suojattini surma vei, kuolla ma tahdon, naulatkaa ristiin, en pane vastaan”
Kane ei mennyt alas.
Siellä puritaanimme olisi riippunut häpeälliseen loppuunsa saakka, ellei kuolleeksi uskomansa viaton neitsyt olisi vahingossa osunut silmäkulmaan ja voidellut elämänvoimaa poloiseen.
Zip-a-dee-duu-dah!
Game of Thrones-sarja etenee erittäin mukavalla poljennolla, sitä sopisi toivoa myös
Conan-elokuvalta. Trailerin sillisalaatista on hankala arvioida kuvauksen ja leikkauksen kerronnallista rytmitystä. Toivottavasti toimintaa tasapainotetaan riittävällä tunnelmoinnilla. Ensimmäinen
Blade-leffahan oli vielä selkeämmin toimintaelokuva, mutta sitä uudelleen katsoessa kiinnittyi huomio poikkeuksellisen lukuisiin pelkästään fiilisteleviin otoksiin. Toimintakohtausten editointikin oli tuolloin vielä kuosissaan. Nykyinen viisi leikkausta sekunnissa eri kuvakulmista tappaa kohtausten dramatiikan. Kaikki huomio menee kuvavyörytyksen seuraamiseen, fyysiset hienoudet ja kekseliäisyydet puuttuvat, ei dynamiikkaa.
Mutta eihän Goon ole hauskaa parodiaa vaan aidosti yksi parhaita sarjakuvia koskaan.
Goon alkoi lupaavasti ja toimii hienon taiteen siivittämänä. Itse kuitenkin lopetin sarjan seuraamisen
Satan’s Sodomy Baby-lehden jälkeen, kun kohdeyleisöä miettiessäni totesin, että alan olla liian vanha. Siinä pilkka oli liian matalaotsaista ja helppoa, eikä vaatinut tekijältään tai kokijaltaan suurta älyä.