Se mikä on animesidoksisen sarjakuvan rasite, ei näy sen diggaajille, koska he eivät juuri lue vaikkapa Natashaa, jossa Walthery on piirtänyt muodon varjonpuolen kolme-neljä kertaa paksummaksi kuin valon puolen.
Reima heitti sen verran raskaan täyslaidallisen, etten lähde sanomaan mitään ketään vastaan, mutta jos ajatellaan vaikka sellaisia japanilaisia sarjakuvia jotka tekivät muhun aikoinaan suuren vaikutuksen kuin Osamu Tezukan Adolf tai Koike&Kojiman Lone Wolf and the Cub, niin ei niissä oo juurikaan näitä mangan kliseitä. Eikä tasapaksua jälkeä. Ne eivät ole edes sarjatuotantona tehtyjä. 8)
Katselin juuri Disneyn kokoillananimaatio Robin Hoodin (jonka näin ekan kerran kun se tuli leffateatteriin, mummuni kanssa käytiin katsomassa), ja mietin että koetaankohan sen väpättävä lyijykynäviiva miten tänä päivänä?
Samalla tavalla voi kysyä, että kun mangapiirtäjät piirtävät niitä ketunkasvoja, niin kuinka moni tajuaa että kyseessä on karikatyyri japanilaisesta lapsesta, länsimaisesta lapsesta piirretty karikatyyri olisi ihan toisennäköinen (tarkistakaa vaikka Adolfista), länsimaisen piirteistön mukaan ne näyttävät slummien aliravituilta teiniäideiltä ja -isiltä.
Joonas Savolainen oppi aikoinaan Milton Caniffia tutkimalla, että valon puolen voi piirtää terällä ja varjon siveltimellä. Se on kuitenkin vain yksi keino luoda syvyyttä. Esimerkiksi Hokusain tasaisenjäntevällä viivalla piirretty valkoisen tilan jännittäminen toimii yhtä hyvin. Ymmärrämme, ettei viiva ole konkreettinen linja, vaan raja joka erottaa pinnat toisistaan.
Monet sarjakuvapiirtäjät eivät lainkaan kyseenalaista ajatusta, että uloin ääriviiva piirretään paksummin ja aina eheänä. Itse en ole koskaan siinä onnistunut, vaikka kokeiltu on - eihän kohdissa joissa valo kiiltää ole mitään ääriviivaa ?!! Sehän on vain ikoni josta on sovittu.
Tätä vois jatkaa vaikka kuinka...
Kivi
