Onko FLCL:stä mihinkään? Let me tell you somethin'.
FLCL - ja kitarat ovat lyömäaseita
Animen ääneen sanomattomiin perinteisiin kuuluu seuraava käytäntö: TV-sarjat ovat simppeleitä ja myyviä, ja avantgardististen, kokeellisten tai muuten vain häröjen animaatioiden tekijöiden leikkikenttänä on OVA-formaatti. Tämänkertainen tapaus ei tee tästä poikkeusta.
FLCL – lausutaan “furikuri” - on merkillinen pala katsottavaksi. Vain kuusiosainen OVA-sarja on friikkihumoristinen ja sisältää kielellisiä vitsejä ja verbaaliakrobatiaa siinä määrin, että hitaammilta voi kärähtää sulake. Lempeän irvailevaa ironiaa esitetään niin zinekulttuuria kuin animen kliseitäkin kohtaan, ja Gainaxin otakupoikien käsissä viivat venyvät ja paukkuvat.Visuaalinen ilme vaihtelee skaalan laidasta laitaan film noir –tyylisistä mustavalkoisista stillkuvista animoimalla dramatisoituun mangaan, koomisen karkeasti piirretyistä kuvista huolellisesti cellsheidattuun jälkeen ja Matrix -suutelukohtauksista South Park – parturikohtaukseen. Terminator -haulikonlatausta unohtamatta.
FLCL:n otakuhuumori onkin parhaimmillaan silloin, kun ympärillä on iso porukka muita - jos et itse huomaa Lupin-cosplayta, muut kyllä tajuavat alkaa nauraa puolestasi. Kuka sanoi ”Daicon V?”
Flaky cleverness
Ensi katsomalta FLCL voi vaikuttaa aika lailla juonettomalta. Tarina on nopeatahtinen, mutta ei etene oikeastaan minnekään - yksittäiset kohtaukset voivat olla hyvinkin irrelevantteja kokonaisuuksia, minkä takia sisäpiirin vitsit ja viittaukset poptaiteen klassikoihin eivät pääse häiritsemään.
Nysvähtävän kaksitoistavuotiaan Naota-kunin isoveli Tasuku on lähtenyt jenkkeihin baseballia pelaamaan, minkä takia tämän tyttöystävä Mamimi kiehnää Naotan kyljessä jatkuvasti. He elävät Mabasessa, kaupungissa, jonka ainoa outo piirre
on kerran päivässä höyryä sylkevä, valtavan silitysraudan muotoinen tehdas. Eräänä päivänä Haruhara Harukoksi esittäytyvä nainen karauttaa kaupunkiin Vespallaan ja lyö Naotaa bassokitaralla päähän. Pian poitsun päästä alkaa pulpahdella robotteja, eikä tapahtumien kausaliteeteista enää ota oikein selvää - ainakaan ensimmäisellä katsomiskerralla.
On FLCL:ssa juonikin; siihen liittyy iso paha suuryhtiö, aivopuoliskoja hyödyntävä
hyperavaruusportti ja planeettoja varasteleva avaruuspiraatti, mutta nämä elementit selkiävät vasta sarjan loppumetreillä, eivätkä ne ole edes olennaisia. Langanpäät jätetään killumaan ilmaan, ja siksi niitä on aika turha alkaa selittää. Tärkeämpää osaa sarjassa näyttelevätkin näennäisen surrealistiset tapahtumat ja ainutlaatuinen tunnelma, jonka luomisesta vastaa pitkälti The Pillowsin itsepäinen, lapsenkasvoinen fiilistelymusiikki - olkoonkin, että se voisi olla paikoin vähän vähemmän dialogin päällä. FLCL:a ei voi eikä kannata selittää; se pitää kokea itse.
Feverishly clear
FLCL:n voi kuitenkin katsoa myös aikuistumisen allegoriana, koska kaiken takana voi nähdä teemana murrosiän läpi kulkemisen. FLCL:a voi pitää tavallaan Neon Genesis Evangelionin itseironisena jälkipyykkinä: molemmat ovat nuoren pojan kasvutarinoita, ja molemmat pojat joutuvat ohjaamaan robottia taistelussa selittämättömiä hirviöitä vastaan. Hideaki Annolta perityt aiheet jäivät siis käyttöön senkin jälkeen, kun hän jätti Gainaxin siirtyäkseen live-elokuvien
pariin. Hänen tilalleen tuli Kazuya Tsurumaki, joka halusi peilata sarjalla koko studion historiaa - ykkösjaksossa on paljon samaa kuin Kare Kanossa, kakkosjaksossa erityisen paljon Evangelion-viittauksia, ja niin edelleen. Evangelion, Gainaxin päätyö, onkin ainoa vaihtoehto tällaisen sarjan pohjaksi.
Hahmosuunnittelijana heilui kuitenkin yhä Yoshiyuki Sadamoto, joka teki jälleen upeaa jälkeä. Harvassa animessa päähenkilön keskenkasvuisuutta tajutaan korostaa sellaisilla piirteillä kuin merkkivaatteilla ja kalliilla repulla (tässä tapauksessa Gregoryllä).
Sarjan nimestä on esitetty kymmenittäin teorioita, mutta todennäköisin vaihtoehto on japanilaisen nuorison tapa lyhentää englanninkielisiä sanoja uusiksi japaninkielisiksi sanoiksi - Pocket Monstersista Pokémoniksi, esimerkiksi. ”Furikuri” ei tarkoita sinällään mitään, mutta sitä käytetään sarjassa toistuvasti seksuaalisvivahteisissa yhteyksissä.
FLCL:n pohjalta tehty manga on epätavallisesta tyylistään tunnetun Hajime Uedan käsialaa. Se jakaa selkeästi mielipiteitä, mutta ajan kanssa sekin paljastaa lukijalleen enemmän kuin ensi näkemältä arvaisi. Sarjan pohjalta on kirjoitettu myös kolme romaania; näitä Enokido Yojin teoksia ei ole käännetty englanniksi, ja sen odottaminen lienee ajan tuhlausta.
Foolish child
Aikuisillakin on kuitenkin omat ongelmansa. Naotaa, poikaa, joka ei pidä mistään
voimakkaan makuisesta, ympäröivät asioihin väärillä tavoilla suhtautuvat ihmiset.
Haruko on itsekeskeinen ja vastuuton; Naotan isä Kamon antautuu viettiensä viemäksi ja päätyy kuivumaan kasaan; Mamimi antaa periksi kostonhimolleen, mutta se alkaakin hallita häntä; Ninamori katkoo suhteensa vanhempiinsa ja väärinkäyttää valta-asemaansa; Amarao piilottaa epävarmuutensa nori-kulmakarvojensa taakse; Gaku intoilee suudelmista ja fritsuista. Sarjan edetessä käydään läpi aikuistumisen ihmissuhteiden keskeisimmät teemat, kuten rohkeus, mustasukkaisuus, ikävöinti, ylpeys ja aivan erityisesti vastuu. Naota ajautuu tapahtumien syövereihin vastentahtoisesti ja ilman omaa panostaan, täysin samaan tapaan kuin murrosiän muutoksiinkin.
Päästä kasvavat sarvet ovat yllättävissä tilanteissa ilmaantuvien outojen tuntemusten fallisia ilmenemismuotoja. Silitysrautatehdas ja pursuava
höyry puolestaan kuvaavat herääviä hormoneita, jotka saavat yhä enemmän
näkyvyyttä tapahtumien edetessä - ”And it’s been like this ever since that factory came along.” Neljännessä jaksossa voikin halutessaan nähdä vertauksia
ensimmäiseen seksikokemukseen - tai ainakin se on minun käsitykseni siitä,
mitä virkaa niillä kaikilla nenäverenvuodoilla on. (Tätä käsitystä vasten katsottuna kahdessa viimeisessä jaksossa esiintyvä valtava käsi tuskin kaipaa symboliikkansa selittelyjä.) No, ainakin ne käyttivät kylpylakkia…
Viimeisessä jaksossa Naota uskaltaa lopultakin tehdä sen mitä ei ole
ennen uskaltanut, ja ottaa kitaran omiin käsiinsä ilman kenenkään apua. Hän ei kuitenkaan edelleenkään pidä happamista juomista - lapsuuden hoppu on kaikesta huolimatta hyödytöntä, koska mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Harukon, murrosiän sekavuuden, muisto värisyttää yhä hänen bassonsa kieliä.
Naotan kaverit tuovat tulkintasoppaan vielä oman lisänsä. Intoileva Gaku on selkeästi lapsellisin heistä; Masashi taas ajaa autoa luvatta. Ninamori juo hapanta limsaa muttei häpeile myöskään vesipyssyä (toisin kuin ilmakivääreillä oidipaalista kamppailuaan käyvät Naota ja Kamon); ehkä hän onkin aikuisin kaikista sarjan henkilöistä. Kenties aikuisuus ei loppujen lopuksi riipukaan ulkonäöstä.
Kenties tämä on vain naurettavaa ylitulkintaa; tai ehkä FLCL:a ei olekaan tarkoitettu loppuun asti tulkittavaksi. Kenties sen ensisijainen merkitys on kuin
onkin se, että animaattoreilla on ollut hauskaa liimaillessaan omia
pärstäkuviaan tappelupölypilven sekaan. Se kuitenkin täytyy sanoa, että sen
katsomatta jättäminen on aukko sivistyksessä.
Gainax, 6 jaksoa, 2000
(Julkaistu Otakussa 3/2005)
