Kauhistuttaako kauhu sarjakuvissa?

[kalmakoura]

doom patrol  pelotti aikoinaan ja vähän kyllä vielläkin  varsinkin pahikset saksimiehet ja red jack.

[Izzy]

Sandmanin Season of Mistsin koulutarina sai minussakin kylmiä väreitä aikaan. Eniten varmaankin sen takia, että meininki meni sen verran sairaaksi ja ahdistavaksikin.

Pienempänä olen takuulla pelännyt sarjakuvia enemmän (varsinkin niitä, joissa joltain puuttui pää). Disneyn Hiidenpata-sarjisversiosta tykkäsin (ja tykkään) paljon, sitä pelkäsin "silleen mukavasti".

Nykyään varsinaisille kauhusarjakuville tulee kai lähinnä hymyiltyä hyväntahtoisesti. Helpompi on jännittää, varsinkin jos tarina on hyvä. Sarjakuvan on mentävä aika hämäräksi tai suorastaan synkäksi, jotta se tosiaan pelottaisi (minua).

Osaisivatkohan japanilaiset homman tässäkin tapauksessa?

[VesaK]

Niin, ja Raymond Briggsin klassikko "Minne tuuli kuljettaa" varsinkin "Herrasmies Jimin" jälkeen luettuna on vähintäänkin ahdistava, jos ei varsinaista kauhua onnistu herättämään.

[Leo]

Kyllä kauhu varmasti sarjakuvassa onnistuu - kukaan ei vain ole kokeillut sitä oikeilla keinoilla. Vai onko joku tehnyt nimenomaan sarjakuvakauhua ja onnitunut siinä? Valaiskaa minua, sillä itse en tiedä tästä mitään...

[Leo]

En väitä että kesyä olisi... Sarjakuvatietämykseni on vain niin suppea että se jää lähinnä Aku Ankan piiriin (jos ei lasketa "Suuri Kupla" -ohjelman kysymyksiä joihin KAIKKI tietävät aina vastaukset) enkä ole kuunaan lukenut kauhusarjakuvia. Oikein keinoin kauhun herättäminen onnistuu, mutta kuten jo mainitsin sen ongelma on se että seuraavaan ruutuun voi jo ennalta kurkistaa ja kun se näyttää liian karmealta niin hypätään samantien pari sivuakin yli... Tosin siinähän meni koko hauskuus

[Timo Ronkainen]

Vähän, hyvin vähän on oikeasti kauhistuttavaa sarjakuvaa. Siihen jo vaikuttaa se että siitä heti näkee että sehän on piirrettyä, mitäs pelkäämistä sinä on. Vaatii piirtäjältä huimia taitoja, että se unohtuu ja tarinaan sukeltaa siten että se alkaa todella elää. Lapsena sarjakuvista kauhistuminen oli helpompaa, Barksin Koralliluolan kummitus ja Vanhan linnan luurankovarjo pelottivat, ja aika vaikuttavia nuo ovat vieläkin. Samoin kävi Shokin juttujen kanssa (vaikka niitä en niin paljon lukenutkaan), nyt nuo toimivat enempi camp-arvojensa pohjalta. Hauskaa kökköä, tahattomasti hauskaa. Osa EC:n jutuista oli ihan tahallisestikin hauskoja, mutta niitä en lapsena saanut lukeakseni, ensimmäisethän suomennettiinkin vasta kun olin jo aikuinen. :-(
Mutta voihan niistä silti nauttia. Hauskoja ne ovat. Mutta on ne jo vähän vanhentuneita, ja tekstillä kuormitettuja. Silti niistä pidän kyllä. Hirtehishumöörinsä ja taitavien kuvitusten ynnä nokkeluuksien vuoksi.
Enemmän sarjakuva voi tuottaa jonkinlaisia fiiliksiä kuin puhdasta kauhua tai pelkoa tai inhoa. Jonkun epämääräisen tunnelman takaraivoon. Silloinkin kuvittajalta vaaditaan paljon. Kuvittajahan sen tarinan lopulta kertoo, ei käsikirjoittaja: kuvittaja on kuin vitsinkertoja, juttu toimii jos sen osaa oikein kertoa. Kuvittaja valitsee kuvakulmat, hahmojen ilmeet ja eleet, valot ja varjot, rytmittää kerrontaa, päättää niin monesta kerronnallisesta asiasta, että hänestä on lopulta kiinni, minkälaisen tunnelman tarina luo lukijan päähän.
Paljon mustaa käyttävä Charles Burns on yksi joka on onnistunut luomaan hyviä fiilareita, valitettavasti hänen kauhutarinansa ovat jääneet suomentamatta (mikä yllätys).

Timo

[Petteri Oja]

Osa EC:n jutuista oli ihan tahallisestikin hauskoja, mutta niitä en lapsena saanut lukeakseni, ensimmäisethän suomennettiinkin vasta kun olin jo aikuinen. :-(

Shokki-aikana (-73?) ilmestyi ainakin yksi isokokoinen albumi parhaita EC-juttuja, nimeltään Jättikauhukirja tai mikä lie. Osa komian albumin jutuista uusittiin myöhemmin Verta ja väristyksissä. Siinä kirjassa oli jopa ruotsalaisen (muistaakseni) toimittajan esipuhe ja tekijöiden esittelyt. EC-kauhu kolahti kunnolla kun luin ko. julkaisun.

[Timo Ronkainen]

Shokki-aikana (-73?) ilmestyi ainakin yksi isokokoinen albumi parhaita EC-juttuja,

Joo!! Tuon unohdin kokonaan!! Onhan mulla tuo, mutta jostain syystä en aikanaan tiennytkään koko kirjasta. Ihan vasta jotain kymmenisen (alle) vuotta sitten sen ostin kun halvalla löysin. Hyvä opus!

Timo

[Otto Sinisalo]

Okei, kommentoin yhteenvedonomaisesti vastineita.

Lapsuuden kokemuksista: Lapset nyt pelkäävät vaikka aidan seivästä. Pienempänä Snake Eyesin kasvojen paljastaminen G.I.Joessa oli minulle kovin kauhujuttu. Mutta entäs aikuisena?

Japanista: On todennäköistä, että mangatekijät ovat onnistuneet paremmin kauhusarjakuvassa, koska Keltainen Mies onnistuu säännöstään länsimaisia kollegoitaan paremmin kaikessa, paitsi koherenteissa loppuratkaisuissa, jotka eivät sisällä valkoista, puhdistavaa räjähdystä. Gyo sekä Uzumaki ovat kuulemma hyviä genreteoksia. Domu ei tee minulle mitään.

Gaiman: Blah, blah, blah: NEIL: pää kiinni, ja anna piirtäjän piirtää välillä. Hänen tarinansa ovat hyviä, mutta sellaisella älyllisen etäisellä tavalla. Tai niin minä ne luen.

Miksei toimisi? kysyneille: Syistä, jotka luettelin 1. viestissä.

Eksistentialistinen kauhu: Kyllä, sarjakuva voi aiheuttaa vaivaantuneen, ahdistuneen tai muuten ikävän tunteen, se on totta. Mutta kauhistuttaa? Sitä paitsi, olen ohjelmistosuunnittelija. Jokainen päivä on minulle eksistentialista kauhua.

[Otto Sinisalo]

Ai niin, tietysti: kiitos vastanneille.

[Curtvile]

Pakko vastata kun kerran löysin tämän ketjun.
Kauhu toimii samalla tavalla sarjakuvissa kuin kirjoissa ja elokuvissakin: aivan liian harvoin.
Useimmat rajaavat kauhusarjakuvan automaattisesti kategoriaan vasemmalla kädellä tekaistua roskaa. Verta ja suolenpätkiä ja muutama hirviö ja siinä se.
Toki tätä tietä on helppo kulkea, mutta se on sama kuin elokuvissa. Nopea, äkillinen PÖÖ säikäyttää. Säikähdät, naurahdat ja siinä se.
Kauhu ja huumori ovat, paitsi sukulaisia, myös vaikeimpia taiteen lajeja.
Kauhun ei tarvitse olla yliluonnollista. Hirviöitä tai magiaa ei tarvita, ainoastaan vääryys. Kauhun peruselementti on vääjäämätön vääryys. Se että jokin mitä ei saisi/pitäisi tapahtua tapahtuu. Tämän pystyy toteuttamaan useammassa eri mediassa.
Yksittäisiä sarjoja on lukuisia, joista monia mainittu tässä ketjussa. Ilahduttavaa nähdä ECn klassikoiden ystäviä. Tällä hetkellä onnistuneimmat kauhusarjat ovat italialaiset Dampyr ja Dylan Dog sekä brittiläinen jenkkilehti Hellblazer.
Vaikka kaikissa on ollut hyvinkin vaihtelevia tarinoita on yleinen taso korkea.
Huomion arvoista on että kaikissa kolmessa sarjassa tämä vääjäämättömyys ja vääryys kuoriutuu hitaasti kerros kerrokselta. Lukija tietää ettei kukaan heistä, Harlan, Dylan tai John tule päättämään päiviään ystävien ympäröimänä ja rakastettuna.
Itse asiassa lukijan tekisi mieli kertoa monelle sarjakuvahahmolle, kuinka heidän kannattaisi pysyä mainituista herroista erossa.
Eikä kuolema ole näissä suinkaan se synkin ja ikävin kohtalo.

[Curtvile]

DCn lisäksi kannattaa tutustua Dark Horsen ja IDWn tarjontaan nykyisellään.
Synkeän hepan riveistä löytyy ihan ansiokkaita leirinuotioihmisiä.
Kauhun kohdalla nämä anglopuolen kaverit pärjäävät melko hyvin. Kirjoittajista eritoten Brian Azzarello ja Steve Niles. Varauksin Mike Carey.
Ellis ja Ennis myös jos malttavat pitää egonsa aisoissa. Molempien Hellblazer-kausia voi silti suositella.
Ne joille manga ei ole yhtä kuin itse kauhu, voisi ehkä suositella Spiral-sarjaa tai mainittua Domua.
Osa näistäkin sortuu kyllä sinällään ihan viihdyttävään toimintakauhuun.
Dylan Dog ja Dampyr puolestaan ovat tehneet ekskursioita todellisuuden ikävämmälle puolelle kieltämättä toisinaan vaihtelevin menestyksin, mutta häviämättä tunnelmassa vähääkään.
Dylanissa on myös muutama metakauhusarjakuva, joiden selittäminen ei vie tehoja, mutta ei kyllä ihan luonnistukaan. Sarjakuvaa jota lukiessa sarjakuva lukee sinua? Jotain minkä Nietzsche, Kafka ja Lovecraft kirjoittivat nappaillessaan LSDtä.

[Chemo]

Mäkään en ole koskaan saanut kovin vahvoja kauhukokemuksia sarjakuvista. En edes skidinä kun lueskelin Shokkeja. Eihän niitä silloin samanlaisena campina nähnyt kuin nyt - jotenkin jännän cooleja ne olivat - mutta eivät pelottavia.

Tai se nyt oli tietyntyyppinen kauhukokemus kun ekan kerran luin Mausin.

[Matti Karjalainen]

Enpä voi sanoa kauhistuneeni koskaan mistään sarjakuvasta aikuisiällä, joskin muutamat Hellblazer- ja Sandman -tarinat ovat tehneet jonkinlaisen vaikutuksen tunnelmallaan. Sen sijaan joku Dampyr ei ole siinä toistaiseksi onnistunut.

Sarjakuva ei ehkä ole paras väline herättämään kauhuntunteita, ja osittain syynä voi olla myös jonkinasteinen turtuminen. Lapsena juttu olikin vähän toisin...

Ylimääräisiä vilunväreitä aiheutti muun muassa Ericin "Suden poika" -albumi. Kaksi Tetfol-tarinaa sisältäneen albumin ihmissusi-kertomus sai näkemään painajaisia, mutta samalla se oli omalta osaltaan herättämässä näihin päiviin asti elänyttä kiinnostusta kauhuun.

Nolompi tapaus lapsuusvuosilta on sitten Anu ja Antti -sarjakuva "Paholaisen solmuke", joka pisti myös allekirjoittaneelta yöunia sekaisin. Anuissa ja Anteissa oli muistaakseni myös muitakin paholaiskuvaston kanssa flirttailevia tarinoita: ainakin jossakin Koikkalainen taisi myydä sielunsa, jotta voisi kerätä maallista hyvää itselleen. Aika Constantine-osastolla siis liikuttiin!

Shokki-aikana (-73?) ilmestyi ainakin yksi isokokoinen albumi parhaita EC-juttuja, nimeltään Jättikauhukirja tai mikä lie.

Kyseinen kirja osui vastaan eräässä täkäläisessä antikvariaatissa, jossa sitä kaupiteltiin 20 euron käypään hintaan, mutta jätin sen kuitenkin hyllyyn. Nyt harmittaa vähän.

[Curtvile]

Enpä voi sanoa kauhistuneeni koskaan mistään sarjakuvasta aikuisiällä,

Sarjakuva ei ehkä ole paras väline herättämään kauhuntunteita, ja osittain syynä voi olla myös jonkinasteinen turtuminen. Lapsena juttu olikin vähän toisin...

Eri ihmisille toimivat eri asiat. Niin kauhukirjoja, -elokuvia kuin sarjakuviakin harrastavat eivät saa samanlaisia säväreitä kuin nuorempana. Silti hakeudutaan etsimään samaa voimakasta tunnelmaa tai mitä kauhultaan etsiikään.
Monelle kauhu on vain väline tehdä oikeista peloista ja uhista helpommin käsiteltäviä.
Ennenkuin siirryn suunnattoman pitkään ja pitkäveteiseen kauhun sisäänrakennetun allegorisoinnin, zombien ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja vampyyrien seksuaalisuuden ilmentymän luentoon, sanotaan selkokielellä itsestäänselvyys.
Kauhu harvoin pelottaa aidosti missään muodossa lajityyppinä. Ilmentyessään oman lajityyppinsä ulkopuolella, esim.dokumenteissa, asia on eri.
Parhaiten sarjakuvissakin kauhu toimii kun sitä ei odota. Vertaukseni tulee elokuvista eikä siten ole paras mahdollinen. Olimme elokuvissa ensi-illassa katsomassa From dusk till dawn- Hämärästä aamunkoittoon elokuvaa.
Nyt spoilaan juonta, enin osa yleisöä luuli tulleensa katsomaan uusnoir- Tarantino-elokuvaa ja istui aika tyytyväisenä Titty Twister baariin asti.
Sitten elokuva loikkasi genrestä toiseen ryminällä. Loppu olikin sitten jotankuinkin vain  toimintaa, mutta tuo elokuvan nähneille tuttu kohtaus oli vaikuttava.
Ihmiset hyppäsivät tuoleilta, huusivat ja kyllä pari itki. Monet lähtivät kesken pois, koska elokuvantekijät olivat törkeästi rikkoneet luottamussuhteen heihin.
He olivat tulleet katsomaan rikoselokuvaa ja sitten kesken kaiken säännöt muuttuvat. Toki tämä on enemmän pelko ja järkytysreaktio, mutta täysin sovellettavissa sarjakuviin.
Toisissa ketjuissa ja McCloudin erinomaisessa sarjakuva-näkymätön taide- teoksessa painotetaan miten piirrettyyn kuvaan, eritoten pelkistettyyn samaistuu enemmän.

Pitäisikö kauhuharrastajien nyt sitten agitoida Tinttien ja Asterixien perillisiä shokeeraamaan lapsia ja lapsenmielisiä? Rikkomaan luottamus?
Vähän riskialtis veto, mutta uskallan väittää että oli kyseessä Tintti tai Aku Ankka niin tavallisessa seikkailussa siirtyminen oikeaan ja säälimättömään kauhuun, oli se sitten värisyttävää tai vatsaa kääntävää, repisi aikuiseltakin aidon tunteen.