Tehtävä Plutossa oli myönteinen yllätys. Se voittaa strippien laadulla Titanin kokoelman The Death Planet, jota olen pitänyt käsissäni. Kirjan sivukoko on leveä, mikä antaa hyvin tilaa ruuduille samalla kun reunoille ei jää liikaa marginaalia. Viivojen tarkkuus on huomattavasti parempi kuin jenkkiteoksessa. Kokoelmassa on myös kaksi ehjää sunnuntaisivua, jotka ovat Titanin kirjassa vajavaisia. Oikeastaan Titanin kirjassa ei ole muuta plussaa kuin värit, joita siis Jalavan kirjassa ei ole.
Hmm. Olen sisällysluettelon kanssa eri mieltä siinä milloin Barry astuu Gordonin piirtäjäksi. Mielestäni Barryn jälki näkyy selvästi jo 24.12.1967 eikä vasta helmikuussa 1968. Mihinkähän helmikuu 68 perustuu?
Näyttää nautittavalta. Pitää lukea tämä heti kun on aikaa!
(E: Korjattu IDW Titaniksi.)
Piirtäjän vaihtuminen on harvinaisen selvä juuri kuvaamallasi päivämäärällä, kun avaa aukeaman s. 24-25. Mac Raboyn paksu vähän pökkelöimäinen viiva vaihtuu luistavaksi ja ilmeikkääksi Dan Barryksi. Mutta Barryn nimi ei ilmesty "parrasvaloihin", eli alkuruutuun, kunnes vasta 18.2.1968 (s. 33).
Mainittakoon vielä, että titteliruutuun Dan Barryn nimikirjoitus saadaan 31.3.1968 (s. 39). Kokonaan uusi avaruusmaisemallinen logo saadaan 9.3.1969 (s. 88).
Harry Harrison kirjoitti vetäviä tarinoita, joissa kaikissa on jokin idea, jonka ympärille seikkailu on rakennettu. Mongo-fantasiat on jätetty vallan ja on siirrytty sellaiseen kevyt-scifiin, jotka ovat himpun verran järkevämpiä kuin Mandrakessa (mutta ei paljon). Näissä on hyvin paljon samaa kuin Fred Fredericksin ajan Taika-Jimeissä! Ero vaikkapa Jeff Hawkeen vakavahenkisempään filosofointiin on melkoinen, vaikka Harrison kirjoitti myös yhden Jeff Hawke -tarinan.
Hiukkasen epäjohdonmukaista on myös se, että aina kun Plutolle mennään, se tuntuu olevan eri planeetta kuin aikaisemmassa seikkailussa. Asumaton, vaikka se ei edellisessä seikkailussa ollutkaan; raskas painovoima on yhdessä seikkailuissa, ei sitten muissa jne.
Jonkin verran ärsyttää myös se, että sunnuntaisseikkailuissa ylin strippirivi on selvästi sellainen, että sen voi jättää pois. Toisaalta kyseisellä rivillä on yleensä myös sivun hienoin leveäruutuinen kuva!
Vuosien varrella mieli on muuttunut niin, että pidän enemmän näistä Harrisonin kauden sliipatuista Gordoneista kuin niistä Raymondin mahtispektaakkeleista. Alex Raymond saavutti mielestäni täyden kypsyyden sarjakuvantekijänä vasta Rip Kirbyssä.
