Kyllästyin kahlaamaan hitaasti vuosien ja vuosikymmenien lukemattomia Xmen-julkaisuja todeten, etteivät ne kuitenkaan vetäisi vertoja Jonathan Hickmanin uusille.
House of X - Powers of X -kokoelma ei totta vie pettänyt. Hickman käyttää kenties samaa, puhkikoluttua pelikirjaa kirjoittaessaan vanhalle hahmolle uuden, entistä keskeisemmän roolin ja siirtäessään vanhan pahiksen riveistä hyviksen rooliin. Kyse on kuitenkin jälleen siitä, kuinka sen tekee ja Hickman on sarjassaan mestari.
Hickman onnistuu niin hyvin, että lukija tahtoo tulla vedetyksi sarjakuvan maailmaan ollakseen siinä läsnä. Tämän immersion ansiosta lukija ei etsi tarinasta aukkoja kysyäkseen "miksi niin tai miksi näin" vaan täyttää aukot vakuuttamalla itsensä asioiden järkevyydestä.
Kaikki Hickmanin ideat eivät mahdu paperille, vaan sarjakuvan ohessa on taustoittavia tekstipätkiä omilla sivuillaan. Itse en edes kokenut niitä tarpeellisiksi.
Uutta luodessaan Hickman katsoo taakse päin, ja nostaa sen paremmistoon kuuluvan osan X-mytologiasta. En ollut aluksi edes oivaltaa, kuinka paljon Hickman leikittelee nostalgialla ennen kuin pysähdyin sitä ajattelemaan. Ensin kiinnitin huomion nostalgialla pelaamiseen vain siltä osin kuin itse tunnen vanhoja kohtaan nostalgiaa. Sen sijaan mm. amalgaamihahmot, tuttuja hahmoja yhteen sulauttavat tulevaisuuden versiot, ovat yhtä lailla perusmytologiaa kuin Vahdit.
Hickmanille tyypillisesti House of X -puoli kokoelmaa nostaa tarinan tärkeimmäksi. Hahmot ja, rehellisyyden nimissä, varsin kehysmäinen juoni jäävät tarinan alle. Itse olen mieltynyt tähän tapaan, ja kun Hickmanilla on määrämitta suoritettavana, ei tarina pysty venymään vailla suuntaa East of West -sarjan tavoin.
Kuitenkin sitä seuraavassa Powers of X -puoliskossa Hickman ei pysty ratsastamaan nostattamalla aallollaan. On aivan eri asia heittää ideoita ilmoille nopeassa tahdissa, kuin esittää niiden yksityiskohdat. Tahdin hidastuminen on myrkkyä immersiolle. On helppo hyväksyä, että pahis on kääntynyt hyvien puolelle, mutta kahden ääripään todella lyödessä kättä päälle sovinnon merkiksi alkaa nikottelu, kun odottaa pahiksen raivokohtausta vanhaan malliin.
Ovathan nämä toki kaksi minisarjaa, mutta ne muodostavat luontevan kokonaisuuden. Siksi on kyseenalaista tällainen rakenne, jossa ensin myrskyää ideoita yhden minisarjan verran ja sitten perustellaan tätä ideoiden salamointia toinen minisarja.
Hickmanin tarinaa on ilo lukea vaikka se ei rynnistä sarvikuonon tavoin kuten Grant Morrisonin elämää suurempi New X-Men-juoksu. Hickmania yhdistää kuitenkin Morrisoniin piittaamattomuus sarjakuvatodellisuuden lainalaisuuksista. Jos Marvel-maailma ei taivu ideoihin, Hickman taivuttaa sitä kunnes sopii. Tällaisten kirjoittajien kohdalla on turha edes miettiä jatkuvuutta tai sitä, mikä sopii kulloinki vallalla olevaan kaanoniin.
Kuvittajien Pepe Larraz ja R.B. Silva minisarjoja yhdistää värittäjä, Marte Gracia. Viimeinen jossain määrin vielä tasoittaa muutoin varsin hyvin yhteen kansiin sopivien kuvittajien eroa. Larraz toteuttaa Hickmanin visiot onnistuen kaikissa keskeisimmissä kohdissa, Silva loistaa erityisesti hahmokuvauksessa.