Näppituntumalla sanoisin että sarjakuvan puolella on ollut suhteellisen helppoa saada apurahoja muutamasta syystä:
-verrattuna kuvataiteilijoiden tilanteeseen meitä on vähän (muotoilutmk >< kuvataidetmk). Ei käy kateeksi keski-ikäistä miespuolista helsinkiläistä maalaria, kun jyvittäminen alkaa. (maakunta, äidinkieli, ikä, sukupuoli, eivätkö nämä kaikki vaikuta valintoihin taiteellisen työn laadun lisäksi? ihan varma en ole.)
-ja vielä harvemmat ylipäätään hakevat apurahoja, tai täyttävät kupongin oikein, tai hakevat useammin kuin kerran, tai useammasta paikasta. niinpä muutamat samat nimet tuntuvat toistuvan... usein kyseessä ovat taidekouluja käyneet nuoremmat tekijät. Taidekoulussa kun monesti kerrotaan miten ja mistä niitä apurahoja haetaan ja pidetään sitä hyväksyttävänä ja suotavana tapana rahoittaa oma työskentely epäkaupallistenkin aiheiden parissa.
mahtaako kyse olla myös oman ammatti-identiteetin erosta, aprikoin? että mieltääkö itsensä taiteilijaksi vai viihdyttäjäksi/yksityisyrittäjäsi? "Sarja on valmis kun se on painettuna lehdessä ja hyvä kun se on sinne kelvannut ja siitä maksetaan ja sillä on paljon lukijoita."
toisaalta apurahojen saaminen on vaikeaa koska
-ei ole omaa taidetoimikuntaa
-muotoilu jonka alle sarjakuvakin kuuluu jakaa rahaa laajalla skaalalla design forumista teollisen muotoilun prototyyppien kautta raanujen kudontaan (mihin tässä sopivat sk-käsikirjoittajat?) ... ja kuulemma kotiinpäinvetäminen eri alojen välillä on aikamoista ... (ette sit kuulleet tätä multa)
-jotkut yksityiset säätiöt eivät jaa rahaa sarjakuvalle ollenkaan (vaikka jakaisivatkin muule rinnastettavalle taiteelle tai kulttuurille). Silti hakemuksien lähettämistä kannattaa jatkaa, JOSKUSHAN niiden on pakko reagoida meidän olemassaoloomme.
Asiantuntevaa väkeä on päättämässä ollut jo jonkin aikaa ja muutama selvityskin on sarjakuvan kulttuuripoliittisesta asemasta saatu. Silti katselen kaipaavasti vaikkapa Norjaan, jossa tekemisen lisäksi tuetaan kustantamista. Norjassa on vähemmän väkeä kuin Suomessa, silti siellä voi ostaa kioskilta kotimaista sarjakuvaa ja se on myös niin laadukasta että kelpaa suurellekin yleisölle! Piirtäjiäkin tuetaan per ilmestynyt lehden numero, se tuo jatkuvuutta ja kannustaa työntekoon. Jatkuvuus mahdollistaa jatkuvan työnteon ja sitä kautta oppimisen paremmaksi eikä tartte mennä niihin (muun alan) koulutusta vastaaviin muihin töihin rahasta... ja aina jollain on mahdollisuus kehittyä Jasoniksi tai Nemin tekijäksi JA vielä niin että on lukijoitakin (eikä vaan menestyä jossain kaukomailla salaa). Mutta Norjassa onkin öljyä. Ja Suomessa ei kustantamista ole perinteisesti tuettu. Miksipä sarjakuva olisi poikkeus. Ergo, pahimmillaan taidesarjakuvasta on tullut graafikkojen outo huvitus.
Mulla ei nimittäin olis mitään sitä vastaan jos siitä tulisi myös kirjallisuuden tai englannin opiskelijoiden outo huvitus
Ennenkuin luin Sateen, en ollut tajunnut miten paljon kaipasin tarinoita. Ehkä en osannut niitä edes odottaa. En suomalaiselta sarjakuvalta. Älkää ymmärtäkö väärin, minä rakastan SEKÄ sitä taiteellista graafista sarjakuvaa, joka käyttää enemmänkin kuvataiteen keinoja visuaalisessa kerronnassaan - yleinen harhaluulohan on että niissä sarjakuvissa on HUONOMPI tai sekavampi tms. tarina, kun kyse on vaan siitä että käytetään perinteisen sarjakuvan lukijalle outoa kuvataiteen logiikkaa, kieltä ja keinoja, joihin ei tosiaankaan Viiviä ja Wagneria lukiessa koskaan törmää eikä niin muodoin niitä joudu opettelemaan. Lukijan ennakko-oletuksista on siis kyse. "Tämä sarjakuva ei naurattanut, se on siis huono", sanoisi lukija joka on tottunut odottamaan sarjakuvalta hauskuutta. - ETTÄ hyvää "kirjallisempaa" tarinankerrontaa. Yleensä sitä sujuvaa kirjallisempaa kerrontaa vaan käytetään kertomaan aiheista jotka ei vois mua vähempää kiinnostaa (housuttomien ankkojen seikkailut, kuvitellut haamut tai supersankarit ym. pseudouskonnolinen satuilu, mikä ei kerro minulle mitään elämästä, kuolemasta ja muista jokapäiväistä elämääni koskettavista asioista siinä maailmassa missä MINÄ elän. En minä enää lasten- ja nuortenkirjojakaan lue. Ja mielikuvitus mulla on aina ollut huono, todellisuudessa tapahtuu vaan mun mielestä niin paljon järjettömämpiä asioita että ei jaksa tuhlata aikaa kuviteltuun. Viihde ei viihdytä mua.)
No, nyt joku taas varmaan suuttu jostain. Mutta kyllä pseudointellektuelleillakin pitää olla oikeus sanoa joskus jotain vaikka meitä onkin vähemmän kuin suuri aina oikeassa oleva enemmistö.
Mikä muuten erottaa pseudointellektuellin oikeasta? Ylempi korkeakoulututkinto? Sit mä oon pseudo-.
sanoo
roju
(ennenkuin jää taas mölisevien laumojen äänten hukuttamaksi)
PS. Miksi muuten Mullan alla:n ihmisistä välittää ja Irtiottojen ei? Millä eri tavalla ne on silleen kirjotettu?
