Kiinnostavia Vertigo-sarjoja?

[Curtvile]

Kuinkas moni on perehtynyt Vertigon Namesiin?
Tähän ison rahan parissa liikkuvaan trilleriin?
Jotenkin meni 8-osaisen minisarjan alku ihan ohi. Peter Milligan on pätevä tuttu kirjoittajanimi ja Leandro Fernandez on kuvittajien a-luokkaa.

Suosituksia ja kommentteja sarjasta otetaan vastaan vaikka meneekin varmaan traden hankkimiseen tuo.

[Jarkko Sikiö]

En suuremmin ole pitänyt mistään Scott Snyderin kirjoittamasta, enkä ole Vertigoon viime vuosina juuri koskenut, mutta onneksi nyt melkoisena järkäleenä julkaistu kymmenosainen minisarja, The Wake, ei mennyt ohitse.

Otteessaan pitävää, älykästä kauhua, oivaltavasti uusiin suuntiin kaartavaa juonta ja nokkelaa scifi-potkua yhdistävä teos on erittäin viihdyttävää luettavaa.

Suuri kiitos tunnelman kohdalleen säätämisestä toki kuuluu Sean Murphyn kuvitukselle, jonka on maltilla värittänyt Vertigo-luottomies Matt Hollingsworth.

[tmielone]

Näköjään The Wake on miellyttänyt jopa tiedetoimittajaa vaikka sarja ottaakin luonnonlait turhan lepsusti: The Dayside : Trivial implausibility

[Jarkko Sikiö]

Snyder maalasi ideansa rennosti ja leveällä pensselillä, eikä vetänyt omaan tapaansa liian vakavaksi. Tällainen kevyempi ote, viimeistään siinä vaiheessa kun siirryttiin ajassa eteenpäin, on kokonaisuudelle eduksi. Lähellä mentiin jo sense-of-wonderia, mikä näissä maailmanlopun tarinakuvioissa usein uupuu.

Olihan siinä alkutaipaleella niitä tavanomaisia perisyntejä, eli joka sortin asiantuntijaa kilvan selittämässä lukijalle, mitä on tapahtumassa. Tunnelmaa ne eivät kuitenkaan särkeneet, ja loppupuolella jo sitten käännettiin tapahtumaympäristö ja kaikki muukin ylösalaisin, mikä raikasti tilannetta uudelleen.

Kuka tietää, jospa The Wake julkaistaisiin myös Suomessa. Uusi tulokas, RW, on sen julkaissut jo Italiassa ja Hollannissa.

[Jarkko Sikiö]

Royals: Masters of War tuli katsastettua joku aika ihan vain kirjoittaja Rob Williamsin takia. Williams on nimittäin Dynamite Entertainmentin leivissä kirjoittanut viihdyttäviä aikamatkustustarinoita.

Vertigon korkealaatuinen toimitustyö hioo Williamsista todellisen timantin esiin. Tarina on kypsä, jokaista ruutua myöten hallittu taidonnäyte. Tässä tulee selkeästi Dynamiten ja Vertigon välinen tasoero kiusallisen selkeästi esiin. Dynamite on pirtsakka, mutta ai kun olisi toimitus samaa tasoa kuin Vertigolla.

Simon Coleby vastaa korkeasta visuaalisesta tasosta, joka on kuitenkin yllätyksettömän Vertigo-tyylistä, mikäli näin voi sanoa. Ja minähän tietenkin sanon.

Tarinassa seurataan brittien kuninkaallisen perheen edesottamuksia toisen maailmansodan myllerryksessä. Nämä ovatkin todellisia siniverisiä, eli vain kuninkaalla jälkeläisineen on tässä todellisuudessa supervoimia.

Kun supervoimat kulkevat veressä, voi myös kuninkaasta nähden kaukaisilla jälkeläisillä olla yliluonnollisia voimia, mutta ne jäävät pitkälle jälkeen lähisukulaisten voimista.

Ei tämä mitään maailmaa mullistavaa ole, mutta ehdottomasti sitä pirteämpää osastoa muutoin vaisun Vertigo-linjan sisällä. Kiirettä ei ole Williamsille tullut käsikirjoituksen edistämisen suhteen, mutta enempää ei jää kaipaamaan. Sivumäärän osalta se on siis just siinä.

Tarinan päähenkilön hillittömän törkeä isoveli, perimysjärjestyksessä ensimmäinen kruununperijä, on iso plus.

[Jarkko Sikiö]

Nouseeko se Vertigo nyt sitten vai ei?

Linjaan ei oikein kunnolla panosteta, mutta ei sen anneta kuollakaan.

Listalta The Twilight Children ja Unfollow ihan vaan tekijöiden perusteella ne kiinnostavimmat.

[Jarkko Sikiö]

Mad Max: Fury Road oli niin hieno toimintapätkä, että sen innostamana tartuin sarjakuviin.

Ei auta edes George Miller, elokuva on nopea ja räjähtävä, kun puolestaan nämä sarjat ovat hitaita ja lässyjä. Sitä paitsi järkeä ei tulisi sovittaa järjettömyyteen. Peukut alas.

[Jarkko Sikiö]

Lee Bermejon kuvittama ja kirjoittama, Matt Hollingsworthin värittämä Suiciders on komeaa pintaa ja hyvin myös käsikirjoituskynä liitää Bermejolla, mutta... kuuden numeron mittainen alustus tulevalle on liian paljon alustusta.

[Curtvile]

Aiemmin ketjussa epäilin että The Kitchen olisi pitkästä aikaa verevää Vertigoa johon voi tarttua sellainenkin ihminen jonka weltschmerz ei ole mitään teiniangstia.

Harmi että on vaan minisarja. Mutta toisaalta olennainen kerrotaan eikä muuta tarvita.

70-luvun New Yorkin kuvaus on sukua( muttei velkaa) Serpicolle ja Donnie Brascolle. State of Grace ja Prizzin kunnia tulevat myös mieleen ihan heti ja hyvällä tapaa.

Ollie Masters osaa kirjoittaa ja Ming Doylen jälki sopii tähän, linjakas eikä liian siisti, rosoinen ja eletty kuin miljöö ja henkilöt.
Jordie Bellaire on taas taattu luottovärittäjä joka ymmärtää olla näkymätön, korostaa tarinaa ja kuvitusta, ei itseään.

Heikommissa käsissä tästä olisi tullut tv:n loputtomia herttasarjoja, mafiarinsessojen ikioma Sex in the city. Mutta kun Kath, Raven ja Angie eivät ole prinsessoja tai rinsessoja.

Käänteinen lyhyt ja tyly Sopranos jossa lasikatto on ihan kokonaan miesten hallussa. Klassinen tragediahan tämä mutta perspektiivinvaihto puhaltaa dieselnoen ja hurmeen katkuista tuulta raikkaasti.


Ei suositella fantasiaemoteiniosastolle. Te muut taas, viskiä viereen ja lukemaan (ja siis oikeaa viskiä)

[tmielone]

Mitäs nyt? Batmania Vertigo-nimikkeenä.

Albumi Dark Night: A True Batman Story ilmestyy kesäkuussa. Paul Dini kirjoittaa ja Eduardo Risso piirtää.

Siis Dark Night, ei Knight.

Erittäin kiinnostava tapaus, josta en ollut kuullutkaan! Kiitti, Jukka!

Dinin haastattelun perusteella tuota ei ole tarkoitettu viihteeksi vaan ajatuksia herättämään.

[Jarkko Sikiö]

Unfollow on moneen otteeseen loistaneen Rob Williamsin ja minulle vieraan 2000AD-kuvittaja Mike Dowlingin yhteistyö.

Kuolemansairas some-miljonääri arpoo 140 henkeä ympäri maailmaa perimään omaisuutensa. Jos yksi valituista kuolee, jakautuu tämän osuus tasapuolisesti muille.

Tämä on parista taustoittavasta täytenumerosta huolimatta ollut hyvä sarja. Sen verran verkkaisesti vielä alussa liikutaan, että ehkä tätä on sitten kokoelmina mukavampi lukea.

Ihan yleisvinkkinä todettakoon, että kannattaa laittaa Williamsin nimi viimeistään nyt korvan taakse.

[Jarkko Sikiö]

En ensi alkuun tiennyt, kuinka The Sheriff of Babylon -sarjaan olisi pitänyt suhtautua. Toisen tai kolmannen numeron kohdalla oivalsin, että sitä pitää lukea kuin televisiosarjaa, ja sitten alkoi sujumaan.

Tämä on viimeisen päälle mietittyä laatudraamaa, joka toimii varsin hyvin sarjakuvana, siitäkin huolimatta, että tätä on puskettu televisikerrontaa kohti.

Kirjoittaja, Tom King, oli minulle ennestään täysin tuntematon. Wikipedian mukaan hän on entinen CIA:n agentti, mikä sitten kai selittääkin sarjan rujon, äärirealistisen sävyn.

Lukaisin kahdeksan osaa ja vinkkinä voin todeta, että ei kannata tarttua sarjaan pienemmässä erässä. Todennäköisesti sarjasta katoaa paljon, ellei muista tapahtumia ja edeltäneitä käänteitä, mikä yksittäisnumeroita lukiessa usein on vaivana.

[Jarkko Sikiö]

Kuusiosainen The Dark and Bloody ei nimestään huolimatta ole kovin kauhea tai edes verinen. Kauhua tässä haetaan enemmän sitä kautta, että ydinperhe asetetaan vaaraan. Hieman muodikkaasti ex-sotilaan synnit palaavat vierailta mailta kummittelemaan kodin kynnykselle.

Tästä ei hakemallakaan löydä mitään vikaa. Käsikirjoittaja on turhan konservatiivinen, ja siten tarinasta uupuu se kovin terä. Hellblazer veti samat sävelet heti alkumetreillään kovemmalla orkesterilla.

[Curtvile]

En ensi alkuun tiennyt, kuinka The Sheriff of Babylon -sarjaan olisi pitänyt suhtautua. Toisen tai kolmannen numeron kohdalla oivalsin, että sitä pitää lukea kuin televisiosarjaa, ja sitten alkoi sujumaan.

Tämä on viimeisen päälle mietittyä laatudraamaa, joka toimii varsin hyvin sarjakuvana, siitäkin huolimatta, että tätä on puskettu televisikerrontaa kohti.

Kirjoittaja, Tom King, oli minulle ennestään täysin tuntematon. Wikipedian mukaan hän on entinen CIA:n agentti, mikä sitten kai selittääkin sarjan rujon, äärirealistisen sävyn.
.... Todennäköisesti sarjasta katoaa paljon, ellei muista tapahtumia ja edeltäneitä käänteitä, mikä yksittäisnumeroita lukiessa usein on vaivana.

Sarjaa lukeneena omaan, yllätys yllätys, vastakkaisen näkemyksen.
En sarjan erinomaisuudesta tai laatudraamasta. Realistinenkin on mutta rujo? elämänmakuinen olisi sana jota itse käytän.
Ja se että ei esitä asioita mitenkään Amerika Über Alles hengessä tai että ovat ihan kaikkeen syypäitä.
Ihmiset ovat ihmisiä, eri puolillakin.
Televisiomainen?
Pelittää hienosti lehtinä ja on enemmän sarjakuvan muotokieltä hyödyntävä kuin televisiokerrontaa.

Ja siis Tom King on ollut pitkään tekemässä sarjakuvia, kävi vain 11.9.2001 tekemässä  oman osansa muutenkin kuin vain sarjakuvia tekevänä tahona ennen paluuta sarjisten pariin. Kts myös Vision, Grayson, Batman

Hyvin suositeltava sarja, Unknown soldierin ohella niitä parahaimpia viime aikojen Vertigosarjoja, enin osa kun on minusta ollut lähinnä väsynyttä fantasiahumppaa.

Numeron viisi From the Cradle ryyppäysosio on hieno humanismin ylistysveisuu ja sarjakuvaa tavoittamassa kauneimpia sävyjään.  Mikä tekee jatkosta vaikeampaa, mutta sitäkin tärkeämpää luettavaa.

[Jarkko Sikiö]

Olen usein hehkuttanut Rob Williamsin käsikirjoittamia sarjoja, mutta kuusiosainen Frostbite (2016–2017) – kuvittanut Jason Shawn Alexander – on täysin hengetön tuotos. Tämä on vähän kuin kasa lego-palikoita, eli monta hyvää osaa, mutta niistä ei saa kasaan mitään hyvää.

Kuusiosaisen sarjan viimeisellä sivulla Williams jättää jo loppuun kerrotun tarinan auki, että tulisiko ehkä vielä jatkoa. Olisi edes antanut tälle kurjuudelle arvokkaan lopetuksen.

Kakkelia, jolle tarjoan makkelia.