Psykologisesti kyse lienee lapsuuteen liittyvästä turvallisuudentunteesta, itse olen pieni ruma rillipää, jota 80-luvulla kiusattiin koulussa aamusta iltaan ja poljin joka päivä koulusta divariin etsimään puuttuvia hämähäkkimies-sarjiksia samaistuakseni Peter Parkerin ponnistuksiin. EIkä Aku-Ankkakaan huono lukukohde ollut, eli jollain voi mennä ehkä vielä huonommin.
Luonnollisesti Buster ei kuulunut lehtiini kun liikuntatunnit olivat pahinta kärsimystä.
Sitten on taiteellisen sielun ruokinta visuaalisella puolella, eli kun yksi huone näyttää tuolta, sinne on aina mukava mennä ja mieli piristyy:
Toisaalta eihän sitä voi vastustaa mielitekoja kuten joku suklaata, kun saa toisinaan läjäyttää tuollaisen pinkan pöydälle lajitteluun:
Lukemisesta, niin joka aamu luen yhden sarjakuvalehden tai albumin ennen töihin lähtöä. Toki tällä tahdilla selviän hädintuskin uusista hankinnoista, mutta mihin tässä on niin kiire? Siinä ehkä yksi puoli, eli pelko että jos ei osta nyt niin mistä myöhemmin lehden löytää, ja kun ne on tuolla kokoelmassa niin siellä ne odottaa eikä hätyytä minnekään vaikkei tulisi 15 vuoteen luettuakaan. En minä ainakaan aseta mitään tavoitteita tai ota stressiä, että tänä vuonna olisi saatava joku sarja luettua tms. Kivaa tämä on pelkästään ollut.
Joskus kun meinaa tulla stressiä muista asioista kuten työstä, varttituntikin sarjakuvalehti kourassa jo helpottaa oloa ja virkistää.
Ja vaikka keräilijät loppuisikin niin kai tuolla paremmin rahat on tallessa kuin ostamalla olutta. Tai mistä minä tiedän, olen tylsä absolutisti.
Äänestys