(Selitys tulee lopussa, jos joku jaksaa sinne asti.)
Aloitetaanpa ihan sarjakuvaharrastukseni alusta, eli siis 80-luvun alkupuolelta. Ensimmäinen sarjakuva, joka räjäytti tajuntani, oli Mustanaamio. Siinä oli äijä viidakossa ja Hero ja Devil ja Pääkalloluola. Ja Paha Merkki ja viidakon vanhoja sananlaskuja ja vaikka mitä. Olin ihan että "vau, mahtavaa, näinkin siis voi sarjakuvaa tehdä, tähän tuhlaan vielä kaikki rahani!" Liityin Naamiokerhoon, ratkaisin salasivujen tehtävät, ja sain Mustanaamion pronssi-,hopea- ja kultamerkit.
Sitten tulivat Marvelit. Niissä äijä muuttui Hulkiksi ja seittiä ammuttiin ja adamantiumkynnet sanoivat "snikt". Olin ihan että "vau, mahtavaa, näinkin siis voi sarjakuvaa tehdä, tuhlaan sittenkin rahani näihin!" Tilasin kaiken mahdollisen, ja piirsin omia supersankarieepoksia.
(Jossain välissä huomasin, että kaupoissa oli myös kauhusarjakuvia, mutta niihin en uskaltanut käyttää kolikkoakaan. Ja vieläkin kauheampaa oli, kun joku kertoi, että oli olemassa sellaisia sarjakuvia kuin superroisto Diabolik ja Piispaa Panettaa. Olin varma, ettei sellaisia kukaan pystyisi ikinä lukemaan.)
Anyway, seuraavaksi ryhdyin lukemaan Sandmania ja Doom Patroleita ja muuta DC:n aikuissarjakuvaa. Niissä oli skitsoja supersankarittaria ja söpö kuolema ja Paholainen sulki helvetin. Olin ihan että "vau, mahtavaa, näinkin siis voi sarjakuvaa tehdä, näihinhän ne rahat vasta tuhlaankin!" Luin Tähtivaeltajasta vinkkejä, tilasin Kalman ja palvoin Gaimania.
Jossain vaiheessa sarjakuvien tilalle tulivat enemmän elokuvat. Hongkong-leffat räjäyttivät pään hienoilla taistelukohtauksillaan ja hölmöllä huumorillaan. Siihen aikaan semmoinen kama oli vielä varsin harvinaista ja eksoottista. Kaikki aasialainen alkoi vaikuttaa epämääräisesti kiinnostavalta.
Sitten 90-luvun puolivälissä tuli manga. Siinä sankareiden muodot venyivät ja paukkuivat tunnetilojen mukaan, isoja hikipisaroita pulppusi ja otsasuonet pullistelivat. Söpöilyä ja superhönöä huumoria piisasi, ja joskus pinnan alta saattoi paljastua aika pirullisen fatalistisia juonikuvioitakin. Olin ihan että "vau, mahtavaa, näinkin siis voi sarjakuvaa tehdä, tähän nyt ainakin tuhlaan kaikki rahani!" Ostin, waretin, luin.
Lopulta tuli fumetti neri, johon olen tuhlannut jo nyt enemmän rahaa kuin noihin edellisiin yhteensä. Mutta mangan lukeminen ei ole vielä tyystin jäänyt, vaan vajaata kymmentä sarjaa tulee yhä aktiivisesti seurattua, ja joskus myös uusia katsastettua.
Eli lyhyesti sanottuna: luen mangaa ihan muuten vaan. Niin kuin kaikkea muutakin sarjakuvaa.
