Kohtasin tässä viikonloppuna useita keräiliijöitä. Kaikista sarjakuvaostoksille saapuneista keräilijöistä yksi oli minua nuorempi, enkä ole mielestäni vielä mikään ikäloppu.
Jännä piirre kaikilla keräilijöillä (jotka ehtivät jäädä muilta kiireiltään turisemaan) oli taipumus ostaa lisää kokoelmaan sellaista, minkä tiesivät itsekin jäävän lukematta, ja moni totesi jättävänsä kokoelmansa selvittämisen perikunnalle. Koko ajatus kokoelmasta luopumisesta aiheutti ahdistusta ja sanoina esiintyivät "tuska" ja "kipu" eli voimakkaista tunteista on kyse. Kuulosti tutulta omisssakin korvissa, ymmärsin hyvin.
Onko sitä sanottavakaan, mutta sukupuolijakauma oli yhdellä sanalla ilmaistuna yksipuolinen. Siitä syystä keskustelu sivusi usein myös vaimon taipumusta kannustaa kokoelman kartuttamisen sijaan vähentämiseen. Tuttua sekin.
Huomioni kiinnittyi siihen, ettei kukaan käyttänyt ostoksilla nenäänsä. Kaikki tietenkään eivät ole astmaatikkoja ja pölyallergisia, joten olen aina kuvitellut, etteivät ihmiset yksinkertaisesti erota homeen tuoksua tai tiedä varoa homeisia lehtiä, onhan niitä homepommeja taloissakin.
Kuultuani kokoelmiin liittyvistä tunteista minulle tuli mieleen, etteivät keräilijät oikein halua tietää koko homeongelmasta.
En tiedä, mitä suuria mietteitä asiasta voisi lausua, mutta kalliita sarjakuvia ostavia kehottaisin miettimään, että onko ummehtuneelta tuoksuvan mintin oikea arvo jätepaperin joukossa edelleen se 50 euroa, mikä siitä tuli juuri maksettua?
Miltä sitten tuntuu kantaa kaikki 30-70-luvun keräilysarjakuvat ja jenkkilehdet paperinkeräykseen? Hieman nenää kutitteli, mutta kun on ensimmäisen nipun saanut vietyä, ei loppu enää tunnu missään. Ei ole ikuista edes rakkaus, vaikka toisin väitetään.