Arivanhalla on tommosta expressionistista tunnelmaa, mihin en ite kyl kykene ollenkaan.
Mä tykkään, että matkamies tekee skifiä, koska se tekee sitä tyylillä. Noista kuvita tulee mieleen se mitä käsikirjotuskurssilla puhuttiin varjotarinoista, eli lukijalle/kuvan kattelijalle muodostuu vahva oma oletus siitä, mitä taustoja noilla on, ja sekös jos jokin on mageeta. Tekis mieli nähdä jotain tarinantynkääkin, tosin siinä on sit se paha, et sillon pitäs täyttää vitun isoja odotuksia, hähä.
Sika tekee kivan rennonnäköstä settiä. Voisin kuvitella, että tommosella tavalla piirrettynä saa jälkeä aikaan paljon nopeemmin, ts. tarinaakin syntyis. Mummielestä maailmaan tarvittais paljon enemmän aikuiseen makuun tehtyä sotasarjakuvaa. Erotuksena action-sotasarjakuvasta.
Snowmanin kanzii koittaa jotain muutakin, kuin tota samaa perusasentoa. itsehän en koskaan sorru tyhjiin ilmeisiin hahmojen kasvonpiirteitä suunnitellessani, en
Siitä innostuneena, että elämäni ensimmäistä kertaa sain sarjakuvan valmiiksi, kelasin, että jatkaisin samoilla hahmoilla (tai hahmolla, ainakin) pari sivua vielä. Koska oon tehny viime aikoina vähän valmistaja ja paljon harjottelua, oon ruvennu tosissani kelaamaan, et pitäskö piirtää paperille.
Tänään sit kokeilin piirtää yhden ruuvun kuvakäsiksestä puhtaaksi, ihan paperille, taiteen sääntöjen mukaisesti sivellintussilla vahvoja rajoja tehden ja ohuella tussilla yksityiskohtia. Vedin päälle nopeet värit just niin kirkkaalla värimaailmalla kuin munmielestä väritystä pitää tehdä, alla lopputulos.
(Ja tässäkin tarinassa tyttö itkee lopulta)
