"Sarjakuva kirjoitettiin taiteeksi"

[JV]

Se miksi on oleellista ja tärkeää, ainakin sarjakuvantekijöiden itsensä, ymmärtää kuvakerronnan ja sarjakuvan pitkät juuret, on se, että - aivan- se saattaa lisätä minusta ihan naurettavan huonoitsetuntoisen taiteenalan itsearvostusta, ja samalla muuttaa perspektiiviä: jos sarjakuva ei olekaan vain joku halpamainen sanomalehtien ylimääräisen tilan täyte, viihdeteollisuuden alhainen sivutuote, huonojenn vitsien ja epä-älykkään ja lapsellisen kulttuurin muoto, niin ehkä silloin ei mitkään turhat blokit rajoita sarjakuvan kehittymistä täyteen potentiaansa.

Ja minustakin on sangen kiehtova tuo kuvakerronnan historia kaikkineen. Luolamaalauksien funktiosta ja sisällöstä on tuhat teoriaa, ja aina jotain mullistavaa uusinta tutkimustietoa, itse linkittäisin ne aika suoraan jonkin sortin animistiseen kokemukseen tai elämän pyhittämiseen. Samaa mitä suurin osa taiteesta on tehnyt suoremmin tai epäsuoremmin ennen kuin viihdekulttuuri on muuntunut täysin irralliseksi mistään rehellisestä ja todellisesta.

Siinä mielessä en, Reima, sinun "Onkos se sitten hyvä vai paha, että että sarjakuva on julistettu tai kirjoitettu taiteeksi? Ainakin se tarkoittaa sitä, että se on jo osin paalutettu kakaroiden ulottumattomiin (taloudellisesti ja sisällöltään). Tarkittaako se myös sitä että sarjakuvaan pitää vihkiytyä ja sitä pitää erikoisesti harrastaa, jotta siitä voisi saada taidenautintoa ? Ainakin 90% taiteestakin on roskaa. :-|", kommenttia oikein ymmärrä. Vaikka varmasti itsekunkin mieltymykset ja arvostukset voivat pitää aika suurta osaa toisten hengentuotteista surkeina ja tarpeettomina, ja epäkiinnostavina, on minusta taiteessa kuitenkin se tärkeä pointti, että se pyrkii olemaan itseilmaisua - että siinä ilmaistaan jotain mikä on itselle tärkeää ja totta, sen sijaan että emuloidaan jotain mistä ihmiset tykkäävät ihan vaan jotta ihmiset tykkäisivät, ja siitä saisi massia ja kehuja - mitä tietysti nykypäivänä taiteenkin piirissä on enemmän ja enemmän.

Mutta takaisin aiheeseen:

Se on tietysti kielitieteilijöiden ja VTT:n raudankestävyystutkimusosaston pohdittavissa, mitkä termit mitenkin otetaan käyttöön - mutta on meillä onneksi asiat paremmin kuin Jenkkilässä tämän termistön suhteen, sarjakuva on aika simppeli ja tyhjentävä termi. Ehkä on parempi puhua ja pohtia tapoja, joilla sarjakuvallisia keinoja on hyödynnetty nykyaikana ja historiassa. Ja siinähän riittää sitä tutkittavaa ja ihmeteltävää.

Olisiko sarjakuvan tunnuspiirteenä sitten se kertovuus, eli kuva ( ja tekstin) pitää kertoa mistä on kyse, eli semmoisten maalaukset joissa on napattu jonkun pyhimyksen/pyhän elämästä kohtauksia ei ole sarjakuvaa, jos niissä ei esiinny toinen toistaan seuraavia kuvia samasta tapahtumasta, paitsi jollakin tavallahan se ehkä kuitenkin on Petri Tammismainen pikasarjakuvanovelli...

Jännä juttu muuten on se, että Yhdysvalloissa juutalaisilla tekijöillä on ollut niin suuri rooli sarjakuvassa: (oliko Herriman?), Stan Lee, Kirby, Eisner, Spiegelman- kun juutalaisella (uskonnollisella) kulttuurilla on hyvin kuvakielteinen perinne, siinä missä lansimaissa  uskonto ollaan kautta aikain kerrottu ihmisille kuva-avusteisesti.

[Doc Lomapäivä]

"Länsimainen sarjakuva on aikuistunut viime vuosikymmeninä ja muuttunut monessa mielessä perinteisten taiteiden kaltaiseksi lajiksi. Samalla se on alkanut kadottaa populaarikulttuuriset juurensa. René Coscinnyn (mm. Asterix, Lucky Luke) kaltaisten kaikenikäisten ja -näköisten ihmisten laadukkaan viihdesarjakuvan tekijöitä ei ole näkynyt vuosiin. Mangan suosio osoittaa, että sarjakuva viihteen ja populaarikulttuurin muotona ei ole kuollut. Länsimainen sarjakuva on vain maalannut itsensä nurkkaan."

- Ville Hänninen, Taidemuseo.fi 3/05

Olen samaa mieltä. Omakohtaisesti voin sanoa, että ennen kuin päätin tutustua mangaan, en enää lukenut sarjakuvia (saati ostanut!) muuten kuin työn puolesta. Manga tarjosi uuden viihteellisen näkökulman sarjakuvakerrontaan.

[Reima Mäkinen]

Oiskohan tuo Villen juttu ilmestynyt paperillakin (siinä Tennarin museon lehdessä?). Periaatteessa samaa, mutta myös ihminen on muuttunut 30 vuodessa aika paljon. Eikä tätä muutosta kannattaisi sivuuttaa asiasta puhuttaessa. Enää ei riitä, että tarjotaan laadukasta antologialehteä mallia Ruutu tai Zoom. Koska kaikki se on kuitenkin tavallaan jo nähty muualla. Ja yleisö saa sitä lemppariaan (ja toivoo) keskitettyinä paketteina - albumeina. Nykyihminen ei maksa turhasta, ei tv-luvissa eikä missään. Palvelut ja tuotteet on eriytelty ja hinnoiteltu erikseen. Katsokaa vaikka kännyoperaattoreiden hinnastoja!
Asterixin ja Tintin aikaan ei ollut pätkätöitä eikä muutenkaan pätkä-elämäntapaa. Oli vaan jätkät sätkät ja parrunpätkät. Joku Pätkä kulki Pekan kanssa. Tytöt ja naiset vähemmän harrastivat sarjakuvaa. Nyt kaikki on pilkottu, paitsi Ankkalinna, joka on museoitu suureksi ulkomuseoksi.
Markkinointi pitää huolen siitä, että trendit seuraavat toisiaan. Tyhmenpikin henkilö tietää, että ellei kuulu johonkin kohderyhmään niin ei ole mitään. Suuretkin ilmiöt, kuten V&W ja Harry Potter tms. ovat pinnalla vain niin kauan kuin media rummuttaa ja tuote jaksetaan pitää ajankohtaisena. On monta koittajaa, jotka kyllä ajaa kovasti... Ennen lapset oli lapsia ja aikuiset aikuisia, nyt kaikki ovat nuoria, nuorekkaita ja seksikkäitä... ja nuorekkuuteen liittyy tunnetusti helvetin moinen kriittisyys kaikkea kohtaan, varsinkin lapsellisuutta.

Hups. Eksyin. Tarkoitus oli sanoa vain, että kyllä supersankarisarjakuvaakin voi pitää viihteenä. Tai ainakin osaa siitä, esim. Ultimate Spider-Man on nähdäkseni tällainen tuote. Trendit seuraavat toisiaan, ja ehkä tosiaan mangan vanavedessä tulee sellainen villitys (pakko kustantajille), että aletaan tehdä lisää sarjakuvaa joka ei ole niin ryppyotsaista ? Witch voisi olla tästä toinen esimerkki, vaikka se on laskelmoitu ja kohderyhmärajattu, se on myös selkeästi viihdettä sarjakuvamuodossa. Toisin kuin joku Barbie tai Prinsessa -lehti.

Hieman huolestuneena olen katellut tuota omakustanneskeneä. Otokseni Festareilta oli aika kapea, mutta pikkulehdet ovat jo hyvän aikaa olleet jotenkin outoja. Että kyllä tämä taiteen nurkkaan maalaistuminen näkyy sielläkin. Vähemmän on sellaista tosissaan ja ajan kanssa tehtyä vääntöä (ala Alania tai Kylä sumuisilla niityillä). Tai mistä minä tiedän? Ehkä ne lehdet vain tuntuu erilaisilta kuin 20 vuotta sitten. Ehkä esikuvien taso tuntuu tekijöistä liian saavuttamattomalta? Ehkä kopioimisen helppous vain nostaa sitä heikkojen esitysten määrää. Silloin kun joutuu maksamaan lehden monistamisen, tulee hieman mietityksi mitä siihen laittaa.
Jotenkin se lapsuuden loppu näkyy noissakin yhä selkeämpänä jakona laadukkaisiin antologioihin ja toisaalta melko turhiin roiskaisuihin - monistenippuihin joita ei pidä oikein lehtinäkään. Muutama välimallin ratkaisu toki edelleen on, kuten vaikkapa Patto tai Mörkö, joita voi sentään lukea myös viihteenä. (Ja ennen kuin joku taas ehtii ihmetellä, että miten saatan sanoa jotakin turhaksi, niin tarkoitan sillä sellaista lehteä jossa ei ole henkeä eikä missiota, on vain epämääräistä kynänpyörittelyä.)

[Tuukka V.]

Hieman huolestuneena olen katellut tuota omakustanneskeneä. Otokseni Festareilta oli aika kapea, mutta pikkulehdet ovat jo hyvän aikaa olleet jotenkin outoja. Että kyllä tämä taiteen nurkkaan maalaistuminen näkyy sielläkin.

Tässä juuri mielestäni on koko ongelman ydin. Sellainen hedelmällinen tasapainottelu avantgarden ja perinteisen kerronnan väliltä tuntuu puuttuvan kokonaan.  Esim. suomalaisessa sarjisskenestä tuntuvat puuttuvan tyystin sellaiset Daniel Clowesin kaltaiset, omaperäiset tarinankertojat. Tai no, Asemakustannuksella on ollut hyvää yritystä, mutta napakymppiin ei ole vielä osuttu.

Mutta siis en ymmärrä yhtään, mistä tässä nykyundergroundissa on kysymys. Hommaa on liialti vallannut sellainen laiska, yksittäiseen kikkaan tai tehokeinoon perustuva ajatuksenvirta-avantgarde, josta ainakaan minä en saa mitään irti.
Ja jotenkin se koko homma tuntuu niin juurettomalta, merkityksettömältä. Jos lukee vaikka jo edellämainittua Clowesia, niin kyllä siitä pystyy heti johtamaan yhteyksiä Amerikkalaisen taiteen historiaan ja ylipäätään aistimaan, että se on osa jotain. JA TÄMÄ ON SYY, MIKSI CLOWESIA LUETAAN MUUALLAKIN KUIN 20 IHMISEN UNDERGROUNDPIIREISSÄ. Viihde - taide vastakkainasettelu on täysin hedelmätön, sillä juuri se rikas, taiteellisesti korkeatasoinen sarjakuva on tämän asetelman yläpuolella ja kiinnostaa muitakin kuin suljettuja, sisäsiittoisia pikku piirejä.

Kun underground-piirit kaivavat kuoppaa omien jalkojensa alle, niin turha siinä on ihmetellä, miksei sarjakuva kiinnosta ihmisiä.

t.
(pahoittelut vähän epäselvästä ulosannista, aamuväsymystä vielä!)

[tomu]

Hieman huolestuneena olen katellut tuota omakustanneskeneä. Otokseni Festareilta oli aika kapea, mutta pikkulehdet ovat jo hyvän aikaa olleet jotenkin outoja. Että kyllä tämä taiteen nurkkaan maalaistuminen näkyy sielläkin. Vähemmän on sellaista tosissaan ja ajan kanssa tehtyä vääntöä (ala Alania tai Kylä sumuisilla niityillä). Tai mistä minä tiedän? Ehkä ne lehdet vain tuntuu erilaisilta kuin 20 vuotta sitten.

Ovatpa tosiaan erilaisia kuin 20 vuotta sitten, ja eikö se olekin hienoa? Kahlasin itse kokoelmani (puutteellinen toki) 80-luvun pienlehdet läpi jokin aika sitten ja erittäin vähän siellä on mitään muuta kuin kömpelöä kerrontaa ja piirrosta, pieruhuumoria, sisäänpäin lämpiävää merkityksetöntä jorinaa ja fanipoikia, jotka ovat opetelleet sarjakuvan sitä lukemalla. Merkityksellistä ja aikaa kestävää sisältöä ei juurikaan löydy. Tekijöistäkin suurin osa tuntuu lopettaneen, kun itselleen piirtelyn tilalle on löytynyt jotain muuta, tai "läpimurtoa ei sitten tullutkaan." Suuri Kurpitsa on tietenkin poikkeus tähän kaikkeen.

"Tosissaan ja ajan kanssa tehtyä vääntöä", hmm. Homma vain taitaa olla niin, että pidä tai ymmärrä sitä mitä olet lukenut. Makuasia siis. Vai väitätkö tässä, että Daadan, Navan, Absolute Truth Pressin ja muiden pitkä työ on tuosta noin hutaisten tehtyä? Asia on juuri päinvastoin. Bonuksena julkaisut ovat vielä sen näköisiä, että voivat herättää kiinnostusta myös sisäpiirin ulkopuolella. Kyllä minä näistä kaikista löydän sisältöä ja sarjakuvallista ammattitaitoa repullisen enemmän kuin suurimmasta osasta koko 80-lukua.

"Taiteen nurkkaan maalaistuminen" on totta, vaikka sanamuoto tässä osoittaakin vain asenteesi. Minulle asia on yksinkertainen. Sarjakuva on ilmaisumuoto ja eri ilmaisumuodot muodostavat yhdessä spektrin, jossa ei ole selkeitä rajoja, paitsi jos joku sisäpiiri (kuten sarjakuva) ne itselleen määrittelee. En itse mieti rajoja tehdessäni, vaan sitä miten saan parhaiten ja yksinkertaisesti haluamani viestin lukijalle. Ilmaisumuoto määräytyy tämän mukaan... sarjakuva, maalaus, animaatio, ääntä tai jotain muuta.

Kun underground-piirit kaivavat kuoppaa omien jalkojensa alle, niin turha siinä on ihmetellä, miksei sarjakuva kiinnosta ihmisiä.

Kukahan sitä kuoppaa oikeastaan kaivaa? Viime vuosina uusi suomalainen sarjakuva on nimenomaa pyrkinyt ulos ihmisten ilmoille, kaikkialle. Undergroundista puhuminen sopi 80-luvulle, nyt se ei enää osu kovinkaan kohdalleen. Minun julkaisuni painokset ovat 1000 kappaletta ja löytävät lukijansa. Tämä ei mielestäni ole huono määrä, vaikka luokin vasta pohjan tekemiselle. Tuokin määrä on kovan työn ja rummuttamisen tulosta. Samoin voivat varmasti sanoa jo edellä mainitut pienkustantajat ja jo miehen mittaan kasvaneet Aseman pojat.

Uusi yleisö on pitänyt löytää ja kouluttaa. Projekti jatkuu työtä tekemällä, ei valittamalla. Esimerkkinä lukijakunnan kehityksestä voin kertoa, että esim. Glömp6 myi Fennicassa 2 kappaletta, Akateemissa 100 kappaletta. Tästä voi kai jotain päätellä. Tervettä kehitystä.

[Antti Vainio]

Esimerkkinä lukijakunnan kehityksestä voin kertoa, että esim. Glömp6 myi Fennicassa 2 kappaletta, Akateemissa 100 kappaletta. Tästä voi kai jotain päätellä. Tervettä kehitystä.

Toi on aika mielenkiintoinen fakta, tavalliselta kulttuurinkuluttajalta löytyy enemmän ennakkoluulottomuutta kuin fanipoikien sisäsiittoisista pikkupiireistä

[Veli Loponen]

Toi on aika mielenkiintoinen fakta, tavalliselta kulttuurinkuluttajalta löytyy enemmän ennakkoluulottomuutta kuin fanipoikien sisäsiittoisista pikkupiireistä

Ei se välttämättä ole ennakkoluuloista kiinni. Ehkäpä ei vaan osu omaan makuun. Siksi en itsekään ostele näitä nykytuotoksia (Asemat ja muut) vaikka toisinaan kirjastosta lainaankin ja vaikka ihan hyvinä niistä monia pidänkin.

[Reima Mäkinen]

Tommi, täytyy taas tarkentaa kun olin epäselvä. Avainasia tuossa kirjoituksessani oli sana "pikkulehdet"". Itse en laske useimpiä (tai yhtään) Musturin, Navan, Turusen julkaisuja enää pikkulehdiksi. ATP:kin toiminee yrityspohjalta ellen väärin muista (niin kuin Asemakin). Juuri tähän ryhmään mainitsin äsken erheellisesti ja yksinkertaistaeni vain antologiat (joihin Glömpinkin mielessäni yhdistin). Siis jako meni näihin mainittuihin julkaisuihin ja sitten (kärjistäen) pääasiassa täysin onnettomiin lipareihin, joista siis kirjoitin enemmänkin tuossa kohdassa.

Tommin kuvaus 20v. takaisista lehdistä (joiden parhaimmistosta festareilla julkaistiin juuri pari kokoelmaa) sopii juuri näihin tämänkin päivän tuotoksiinkin. Eli muutos taitaa olla enemmänkin vain siinä että että nyt on tälläinen kehittyneempi omakustanneskenekin roskan rinnalla?
Lehtien (nimikkeiden) määrä on kyllä  järkiään ollut aika iso nyt 2000-luvulla, mikä on kyllä hyvä asia. Valitettavasti kukaan ei ole vaivautunut tutkimaan (tätäkään) koko asiaa, niin että väkisinkin heitoiksi menee.

Mutta edelleen olen perstuntumalta sitä mieltä, että varsinkin näiden pienen pienten omakustantajien esikuvat ovat nyt vähemmän viihdesarjakuvasta kuin ne olivat 10-20 v. sitten. Näkyykö siis tässäkin taiteilijasarjakuvan arvostuksen kasvu ja viihdesarjisten arvostamisen heikkeneminen? Sarjakuvan taiteistuminen  ?

Tässä keskustelussa sivuttua asiaa (taide vs. viihde) on puitu Kvaakissa muuallakin ja rihman aihe uhkaa koko ajan hukkua. Totean kuitenkin vielä, että minulle taide on merkinnyt enemmän tekijälähtöistä lähestymistä ja viihde yleisön miellyttämiseen pyrkivää valtavirran matkimista. Tämä on siis ollut minulle henk. kohtainen ja satunnainenkin tapa jäsennellä asioita. Kyseisen metodin julkituominen ole välttämättä perusteltua muuten kuin selventämään lähestymiskulmia tämän tapaisissa säätökeskusteluissa.

[JV]

Tässä keskustelussa sivuttua asiaa (taide vs. viihde) on puitu Kvaakissa muuallakin ja rihman aihe uhkaa koko ajan hukkua. Totean kuitenkin vielä, että minulle taide on merkinnyt enemmän tekijälähtöistä lähestymistä ja viihde yleisön miellyttämiseen pyrkivää valtavirran matkimista. Tämä on siis ollut minulle henk. kohtainen ja satunnainenkin tapa jäsennellä asioita. Kyseisen metodin julkituominen ole välttämättä perusteltua muuten kuin selventämään lähestymiskulmia tämän tapaisissa säätökeskusteluissa.

Ensinnä, minua kovin ihmetyttää ylläpitäjien jatkuva huoli topikkien aiheesta eksymisestä. en minä ole muilla foorumeilla huomannut, että luonnollista jutun rönsyämistä yritettäisiin toppuutella. Jos sinulla Reima on keskustelu jostain elokuvasta Vanhalla, pysäytätkö sinä keskustelun sanomalla " tästä aiheesta on kyllä tuolla DTM:ssä kuulemma jo juteltu." Herranen aika! Antaa ihmisten keskustella, mitä väliä sillä onko aiheesta keskustelu, ei siitä varmaan mitään laintauluja tai lopullisia totuuksia ole veistetty! Kyllä nämä nyt on niin olennaisia asioita että pitäis näitä kelailla skenessä paljon enemmänkin.

Taide versus viihde, ikuinen vääntö. Kumpi on oikeassa, Tommi Taberman vai ilmaisunsa viimeistä piirtoa myöten hionut runoilija, jonka kokoelmaa myydään 30 kappaletta. Kumpi on oikeassa, Salatut elämät vai Teatteri Takomon uusi kotimainen näytelmä??

Minä en oikeastaan tajua mikä menetys on se ettei jotain uusia Asterixien tekijöitä synny, joita lukisivat tyytyväisnä suin lapset ja vaarit. Nykyisin on kulttuuritarjontaa joka tuutit täynnä, ja jos ei ihminen tv:n ja muun synapsipommituksen avustuksella viihdy, niin sitten onkin jo aika mennä jonottamaan mielialareseptiä.

Sarjakuva on Suomessa viimeisen viidentoista vuoden aikana kehittynyt relevantiksi taidemuodoksi- ei samalla tavalla taiteeksi kuin Kiasma-wannabekäsitetaide tai oopperäpörhöstelyt, vaan esim. sitä kautta että se on saanut statuksen vaikkapa überlehdykkä Hesarissa, niin että uudet laatujulkaisut huomioidaan samoilla kyltyyrisivuilla, jotka perheenisät nakkaavat lapsien nakerrettaviksi itse keskittyessään urheilusivuihin ja tv-ohjelmiin. Ja sillä tavalla taiteeksi, että sattumoisin aika suuri osa nuorista tekijöistä on taidekoulukasvatteja, jotka erikokoisin itsekritiikin kannuksin varustettuina laittavat sieluntuotteitaan jakoon mitä erilaisimmissa slärbäkkeissä, onko se sitten undergroundia, onko se sitten punkkia, onko se sitten taidetta vai mitä se on.

Edellä mainituissa korkeamman profiilin pikkukustantamoissa ja antologioissa, Glömpissä, Laikussa ym. on ilmaantunut huikea joukko tasokkaita, hommansa osaavia, omalinjaisia tekijöitä. Visuaalisesti aika nirsona en suurta osaa pienpienlehdistä ole ikinä pystynyt läpi lukemaan, sen verran hiomattomia timantteja...

Mutta itseilmaisun tarve on suuri -- kuitenkin jos lähdetään puhumaan kaikemoisista amatööriviritelmistä taiteena, kannattaa ottaa ensyklopedia käteen ja harrastaa hieman etymologiaa: taiteesta kun puhutaan, on useimmiten kyse myös taidosta ( ars), jos joku on silkkaa paskaa, voisi alkulähteen paremminkin sanoa olevan (arse).

(Onhan käsitetaiteilija Piero Manzoni myynyt omaa purkitettua ulostettaan kullan kilohinnalla, että ei kai ole ihme että taide-sanan käyttömerkitys voi olla hieman epäselvä.)

Mutta, Reima, jos sinä kutsut viihdettä yleisön miellyttämiseen pyrkiväksi valtavirran matkimiseksi, niin miksi sinä semmoista peräänkuulutat? Vallan kummallista puhetta alan ylintä opetusta kotomaassamme antaneelta tyypiltä...

Sarjakuva kypsyy ja kehittyy ottaessaan vaikutetta ympäröivästä maailmasta ja kultuurista, ja muista taiteen - ja ilmaisun aloista, ei vain jostain vanhoista viihdesarjakuvista - sitä kautta on viime aikoina syntynyt kiinnostavia sarjakuvia, jotka aihepiireiltään voivat kiinnostaa potentiaalisesti aika heterogeenista ja laajaa yleisöä- se on sitten eri asia, että löytääkö yleisön. Varmasti nämä muutamat uuden polven pioneerit ovat tehneet aika ison työn jotta me-jotka-tulemme-perästä ehkä tavoitamme  helpommin sen mystisen ostavan yleisön. Ja ihan takuulla olet sinäkin, Reima, tehnyt ison urakan nostaaksesi sarjakuvan profiilia korkeakouluopin maahamme lobbamisen kautta.

[Reima Mäkinen]

Kommentteja Veltin postaukseen:
>jatkuva huoli topikkien aiheesta eksymisestä. en minä ole muilla foorumeilla
 >huomannut, että luonnollista jutun rönsyämistä yritettäisiin toppuutella.

Idea muihin keskusteluihin viittaamisessa on nyt vaan ihan semmoinen, että rohkenen kuvitella että keskustelijoita kiinnostaa lukea mitä muut ovat aiheesta sanoneet. Parhaiten tämä onnistuu haeskelemalla ketjuja joiden otsikko viittaa aihepiiriin. En koe asiakseni yrittää haitata keskustelujen sujumista yhtään missään. Henkilökohtaista rajoittuneisuuttani on kyllä se, että toivon ihmisten sisällyttävän kirjoituksiinsa edes jotain säikeen otsikon teemasta. Toinen ääripää olisi tietenkin hylätä koko otsikot turhina. Tässä tapauksessa koen, että alue Sarjakuvailmaisu ja sarjakuvan estetiikka on oikeampi osoite taiteen ja viihteen erojen puimiseen. http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?&board=32.0 Kuvittelen että tässä rihmassa voitaisiin keskittyä siihen onko sarjakuva kirjoitettu taiteeksi? ja jos on niin mitä kaikkea siihen kehitykseen on liittynyt. Mikä merkitys medialla on ollut?

Veltti:
>Minä en oikeastaan tajua mikä menetys on se ettei jotain uusia Asterixien >tekijöitä synny.

Sinun kannattaa miettiä asiaa.

>Sarjakuva on Suomessa viimeisen viidentoista vuoden aikana kehittynyt >relevantiksi taidemuodoksi- ei samalla tavalla taiteeksi kuin >Kiasma-wannabekäsitetaide tai oopperäpörhöstelyt,

Yksi tärkeimmistä vedenjakajista tässä on kuitenkin nähdäkseni juuri Kiasman sarjakuvanäyttely -90 luvun lopulla. Palsa vielä paalutti samalla tontilla lisää arvostusta pari vuotta sitten.

Veltti:
>vaan esim. sitä kautta että se on saanut statuksen vaikkapa überlehdykkä >Hesarissa, niin että uudet laatujulkaisut huomioidaan samoilla kyltyyrisivuilla,

Pidän osasyynä myös sitä, että kriitikkomme ovat kehittyneet. Ilman kritiikkiä tai keskustelua (tiedoksenne, sellaista esiintyi meillä aika rajallisesti ennen 90-lukua) tekijöiden on vaikea kehittyä. Tässä mielessä kunnia kuuluu todellakin kriitikoille. Se(kin) on aliarvostettua työtä ja usein rankkaa puurtamista. Sarjakuvakriitikon voi hyvin kuvitella kuuluneen kritikoiden alimpaan kastiin.
Paljon puhutaan tehokkuudesta ja sen lisääntymisestä. Positiivista kehityksessä on se että esim. netti on ollut 10 vuoden ajan aivan mieletön katalysaattori tämänkin alan kehityksessä. Kuvitelkaa sarjakuvakeskustelua jota käydään Sarjainfoissa joita ilmestyy 3-4 kertaa vuodessa muutaman kuukauden sisään vuoden vaihteen molemmin puolin!

Veltti:
> osa nuorista tekijöistä on taidekoulukasvatteja, jotka erikokoisin itsekritiikin >kannuksin varustettuina laittavat sieluntuotteitaan jakoon mitä erilaisimmissa

Tämä on selkeästi jo 70 -luvulla alkanut trendi. Tai oikeastaan juuret juontuvat noin 100 vuoden taakse ja Viipurin taidekouluun. Taidekoulu ei valitettavasti yksin tee kenestäkään taiteilijaa.

Veltti:
>taiteesta kun puhutaan, on useimmiten kyse myös taidosta ( ars), jos joku on >silkkaa paskaa, voisi alkulähteen paremminkin sanoa olevan (arse).
>Mutta, Reima, jos sinä kutsut viihdettä yleisön miellyttämiseen pyrkiväksi >valtavirran matkimiseksi, niin miksi sinä semmoista peräänkuulutat?

En peräänkuuluta. Lue kirjoitukseni uudelleen. Tuskin olet sitä mieltä, että viihteen tekemiseen ei tarvitsisi yhtä paljon taitoa (ars) kuin taiteen?

>Sarjakuva kypsyy ja kehittyy ottaessaan vaikutetta ympäröivästä maailmasta ja >kultuurista, ja muista taiteen - ja ilmaisun aloista, ei vain jostain vanhoista >viihdesarjakuvista .
>Varmasti nämä muutamat uuden polven pioneerit ovat tehneet aika ison työn >jotta me-jotka-tulemme-perästä ehkä tavoitamme  helpommin sen mystisen >ostavan yleisön. Ja ihan takuulla olet sinäkin

Kyllä nyt tehtävä "työ" rakentuu aiemmin tehdyn työn päälle. Se tukeutuu aikaisemmin hankittuihin etuuksiin, oppeihin ja kannuksiin. On mahdotonta vertailla eri aikoina tehdyn "sarjakuvatyön" arvoa muuten kuin mutuna. Itse pidän esimerkiksi -50 luvun lopulla ja -60 luvun alkupuolella sarjakuvan kassa puurtaneita tyyppejä kovina jätkinä ja mimmeinä. Silloin sarjakuva oli nimittäin "hieman" huonommassa huudossa kuin nyt. Se oli Suomalaisen sarjakuvan pimeää keskiaikaa, ja siitä sitä lähdettiin sitten rakentamaan 60-70 lukujen vaihteessa. Valitettavasti meillä ei ole käytössä rinnakkaismaailmoja joista voisi tarkistaa mitä olisi tapahtunut jos... (siinäpä vasta mainio ketjun aihe!).

Mutta vielä yksi ajatus. Painotekniikka on muuttunut näinä vuosina niin että ette uskokaan. Ja se on taas vaikuttanut tekijöiden tekniikkaan, julkaisujen määrään, laatuun, palkkioihin jne.

[JV]

Okei. Tässä om selvästi ollut retorista väärinymmärrystä: minusta Reima, tekstissäsi vaan helposti meinaa valua taide-sanan käyttö kaikenmoisen riipustelun synonyymiksi. olen ihan samaa mieltä, että helposti aloittelevat tekijät, joilla on enemmän intoa kuin osaamista yrittävät peittää taitojensa ja sanottavan puutteen kikkailuun ja eksentrisyyteen. Ja samoin kuin sinä, kaipaisin tekijöiltä keskittymistä hommaansa, ammattiylpeyttä = itsekritiikkiä. Taidekoulu ei tee kenestäkään taiteilijaa ei, mutta kyllä minä hypoteettisesti uskoisin että taidekoulukokeilut voisivat ihan kiinnostaviakin tuloksia tuottaa, ja ovat varmaan joitain tuottaneetkin.

Viihde-termi taaasen kuulostaa korvissani usein aika miinusmerkkisenä, jos sillä ruvetaan dissaamaan taiteellisia arvoja, mutta totta kai hyvä "viihde" on hyvää sarjakuvaa, kyllähän kaikenmaailman Buddy Bradleyt ja Eightballit on viihdettä, mutta ei sitä Reiman toteamaa yleisön miellyttämiseen pyrkivää viihdettä matkivaa viihdettä, vaan ne ovat kuitenkin syntyneet tekijästä itsestään, ei laskelmoiden ja mielistellen.

Asterixeja ei minulla ole lapsuuden jälkeen ollut motiivia lukea, ja Tinteistä en myöskään pidä, joten vastaavien sarjakuvien peräänhaikailu ei minun sydäntäni sulata. Laadukasta sarjakuvaa kaikille ikäryhmille ja joka siviilisäädylle luulisi löytyvän uudemmiltakin tekijöiltä, ja koko perheen menestystarinoitakin. Eikös Bone ole Suomessakin saanut hyvän vastaanoton, ja sitten kun joku Viivi ja Wagner myy miljoonia, alkavat sarjakuvapiirit kyräilemään.

Kyllä hyvää sarjakuvaa maailmalta ja Suomesta löytyy, käännössarjakuva ei vaan suurimmaksi osaksi ole sitä kiinnostavinta antia, minun mielestäni. mutta kai noita iänikuisia Blueberryjä ja Valerianeja joku lukee, ja uskoakseni paljon muutkin kuin sisäsoutuisimmat sarjisdiggarit. Ja Korkkareita ja Mustanaamioita ja Muumeja, ja mitä lie kioskit on täynnänsä. Kyllä sitä viihdettä löytyy kansalle, se on eri asia onko tuollainen viihde kuinka laadukasta, mutta jos joku niitä haluaa ostaa, niin minkä sille voi.

Varmasti tietyt aktiiviset kriitikot ansaitsevat kiitokset sarjakuvan kasvojenkohotuksessa, ja muutamat taidenäyttelyt, mutta eihän kaikki pisuaaritkaan ole taidetta sen jälkeen kun yksi on museoon roudattu. Mutta uskoakseni tilanteen muuttumisessa kyse on paljon myös kansainvälisestä peesaamisesta, Mausin saamasta arvostuksesta aikanaan, Bilalin kirjapalkinnot ym. - yleisestä establisoitumisesta länsimaissa.

Threadin otsikkohan ei ole kysymys vaan toteamus, ja se herättää semmoisenkin kysymyksen että "Mitä sitten?", sekä "Mitä siitä seuraa?" Minusta se on, nykytaiteen kehityslinjat aika tarkkaan tutkittuani ja pohdittua, aika yhdentekevääkin, käsitetaiteen piirissä koko termi on tuhottu, se on eri asia miten apurahojen jakajien silmissä, ja sitähän se status käytännössä tarkoittaa, ja toivoakseni ja uskoakseni kotimaisen sarjakuvan taso on kovasti parantumassa ja huoliintumassa. Mutta laakereilleen on turha jäädä hymistelemään. Ja edelleen ihan kulttuuripersoonienkin parissa olen törmännyt siihen, että sarjakuva mieltyy joihinkin pilapiirroksiin, ja edelleen suurella osalla ihmisistä on korkea kynnys ruveta lukemaan sarjakuvaa ennakkoluulojen takia.

Ja saattaa olla että jos ja kun sarjakuvan lukeminen lasten tasolla vähenisi, ja sarjakuvan kerronta kehittyy ja komplisoituu, voi olla aika vaikeakin tarttua untuvikkona sarjakuvaan.