Onko teillä samanmoisia tuntemuksia? Herättävätkö vanhat töherrykset lämpimiä muistoja, vai hävettävätkö vaatimattomat ja lapselliset tuherrukset kriittistä silmää?
Itse havaitsin sen, että minulla oli aidompia ja "rehellisempiä" sarjakuvia ennen, kuin nykyään. Ne oli tehty puhtaasta tekemisen riemusta ja mielestäni se näkyi... nykyään piirtäminen on hidasta ja vaikeaa ja riemu on joskus kaukana, kun yrittää vääntää jotain mahdollisimman hienoksi.
Kasvattava havainto, eh? Tuo on varmasti aika tyypillinen kokemus monille piirtämistä pidempään jatkaneille. Olen havainnut saman ilmiön. Muutin itsekin hiljattain ja törmäsin samantyyppisiin tekeleisiin, jostain pitkältä menneisyydestä. Muistin, kuinka meillä kaikilla oli niin hulvattoman hauskaa kyhätä omaa lehteä, joka ei koskaan edes valmistunut. Ei siksi, etteikö se olisi ollut meille riittävän hyvä, vaan siksi, että sen tekeminen unohtui, kun piti välttämättä päästä leikkimään purkkista ja kymmentä tikkua laudalla...
Nyt vastaavanlainen projekti todennäköisesti kaatuisi juuri siihen, ettei se koskaan olisi riittävän hyvä. Itsekritiikki on ehkä piirtäjän pahin vihollinen. Ainakin miljoona kertaa vaarallisempi kuin toisten antama kritiikki, joka taas parhaimmillaan auttaa kehittämään omia heikkouksia ja tekemään entistä parempia töitä...
Osuit arkaan paikkaan. Minäkin tajusin menneistä töistäni, että nykyisin väännetään enemmän väkisin ja pentuna tuli tehtyä mitä sattuu puhtaasti siitä syystä, että se oli niin kivaa. Ehkä siihen vaikutti lasten huolettomampi elämä. Asiat ei tuolloin vielä ollut niin vakavia, paitsi se kun naapurin dorkapentu huijas pari irtaria salakavalan juonen avulla. Mut yleisesti ottaen, silloin ei ollut aikuisen murheita. Vuokrat ei hengittäny niskaan, jääkaapissa oli aina ruokaa, puolisot ei lähteny kävelee, tv-luvat oli maksettu ja kerran viikossa luukusta tipahti sarjakuva. Nytkaikki on niin helv--in vakavaa. Ja pakko ollakin, koska nyt ollaan omillaan. On puskettava eteenpäin, jatkuvasti. Tai tippuu kelkasta. Jos kersana joku kaiffa sano, ettei enää koskaan halua nähä sua, ni yleensä se oli jo oven takana huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Jos nyt joku kaiffa sanoisi samaa, se olisi luultavasti koko lailla lopullista ja saisi mut masentumaan koko lopputalveksi. Ja sarjakuvia väännettäis tippa linssissä, eikä nauruhermot hyppien...
Sama se on vähän sisäisen lapsen kanssa. Suurin osa aikuisista kadottaa sen jossain vaiheessa jonnekin. Nykylapsia kun katsoo, huomaa, että yhä harvempi saa enää olla lapsi ja jo kolmasluokkalaisilta vaaditaan aikuisten vastuunkantokykyä, itsenäisyyttä...kypsyyttä. Se näkyy lasten ja nuorten pahoinvointina ja mielenterveysongelmina, jotka ovat viime aikoina räjähdysmäisesti kasvaneet. Heillä ei ole enää kivaa, kuten meillä aikoinaan oli, enkä yhtään ihmettele. Huolestuttavaa...
Itse tällä hetkellä yritän etsiä uudelleen sitä tekemisen riemua ja huolettomuutta, joka pentuna oli vielä hanskassa. Pitäisi kai oppia vähän paremmin nauramaan itselleen. Katsoa paskasti tehtyä työtään ja nauraa sille oikein kunnolla. Ottaa siitä kopiokoneella tuhat kopiota ja jakaa sitä rautatieasemalla ohikulkijoille vain sen takia, että hekin saisivat nauraa sen keskinkertaisuudelle. Riemulla ja viattomuudella väännetty keskinkertainen on piirtäjän terveyden ja jatkon kannalta parempi kuin väkisin, verellä ja hiellä väännetty huolitellumpi tekele... näin uskoisin. Näistä ensimmäinen saattaa hyvinkin nauttia elämästään enemmän. Ellei sitten saa suunnatonta nautintoa omasta kärsimyksestään... On näitä vanhoja töitä silti terepeuttista tiirailla. Tottahan se tietenkin on, että nykyään piirtää paljon paremmin ja useimmat jutut on ainakin loogisempia, mutta voi sitä lapsuudenajan mielikuvitusta! Jos yhä osaisi ajatella niin, millaista sarjakuvaa tekisikään. Luultavasti parempaa kuin nyt. Lisäksi on aika mieletöntä havaita, että osasinko minä todella piirtää tuollaisen jutun noin hyvin jo noin nuorena. Ja toisaalta siellä on sellaisia juttuja, joita ei osaa piirtää mitenkään päin vieläkään...
Aihe: Nostalgia. (Luettu 4924 kertaa)