(
Varoitus! Seuraa vain ohuen ohuella aasinsillalla aiheeseen liittyvä pitkä jaaritus. Tämä juttu sopisi tavallaan myös
sarjakuva-anekdoottisäikeeseenkin, joskin aasinsilta olisi siellä ehkä vielä onnettomampi.)
Itse olen päässyt lähimmäksi sisäistä Batmaniäni Tampereella vuonna 2001. Oli huhtikuun alku ja olin lähdössä tekemään ekaa päivääni uuteen työpaikkaani. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja hanki kimmelsi. Fiilis oli erinomainen. Päälläni oli nilkkapituinen nahkatakki, jalassa nahkakengät ja kädessä nahkasalkku, kaikki mustia. Hengitin syvään kirpeää pakkasilmaa ja aloin päättäväisesti saapastella kohti lähtöpysäkkiäni Pyynikintorilla.
Sinne päästäkseni jouduin kiipeämään harjun yli näkötornin portaiden kautta. Ylämäessä ennen rappusia tuli ongelmia: talven aikana tiukaksi pakkautunut kävelytien lumi oli kevätauringossa sulanut ja jäätynyt uudestaan erittäin liukkaaksi pinnaksi. Mäen jyrkkyyden takia kävely kävi mahdottomaksi, kaupunkikin oli asettanut keskelle polkua betoniporsaan, jossa sojotti liikennemerkki:
Ei talvikunnossapitoa. Matkaa pystyi kuitenkin jatkamaan polun reunassa, jossa hanki oli karheampaa, joten harpoin nopeasti kohti kiviportaita.
Pahaksi onneksi olin tullut ylös polun vasenta ja samalla väärää puolta. Toista puolta nousemalla olisin päässyt astumaan suoraan alimmalle rappuselle, mutta nyt seisoin avuttomana polun toisella puolella, josta oli ehkä kolmen metrin matka portaille, mutta tuo kolme metriä oli sitä tiukkaan pakkautunutta, hieman alaspäin viettävää jääpintaa. Itselleni tyypillisesti ajattelin, että minähän en perkele takaisin alas kävele. Hetken tuumattuani hylkäsin idean pitkästä loikasta portaita kohti: jos tasapaino menisi, menisi mieskin saman tien kylki edellä alas liukumäkeä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi näin ollen astella jään yli pienin askelin varovasti portaita kohti - mäki ei ollut tässä kohdassa enää niin jyrkkä, joten tasapaino mitä luultavimmin säilyisi.
...tut se mitään säilynyt. Vain kaksi kolme askelta otettuani alkoi sivuluisu alamäkeen. Olin liian kaukana hypätäkseni takaisin penkalle ja vielä kauempana portaista, mutta onnistuin hypähtämään siten, että sain käännettyä rintamalinjani alamäkeä kohti, etten kaatuisi ainakaan hallitsemattomasti kyljelleni. Laskettelin alas kiihtyvällä vauhdilla yhä jyrkempään alamäkeen. Otin pienen kyykkyasennon säilyttääkseni tasapainon. Tässä tulee se Batman-osuus: muutaman sekunnin ajan tunsin itseni tosielämän Batmaniksi - kiisin hurjaa vauhtia pitkä nahkaviitta lepattaen
Gotham Cityn yössä Tampereen aamussa täysin halliten kaikki liikkeeni.
Oikeasti tosin en hallinnut liikkeitäni juuri ollenkaan, ja mietin miten tämä tulee vielä päättymään - törmäisinkö puuhun, vai lentäisinkö pitkälle hankeen? Kauhukseni huomasin laskevani suoraan kohti aiemmin mainitsemaani betoniporsasta ja liikennemerkkiä. Onnistuin kääntämään laskusuuntaani sen verran, että tulisin ohittamaan merkin täpärästi oikealta. Samassa sain loistoidean™ - pysäyttäisin yhä kiihtyvän vauhtini nappaamalla liikennemerkistä kiinni vasemmalla kädelläni. Sainkin kiinni merkistä, mutta vartaloni jatkoi matkaa, joten olin luultavasti sekunnin murto-osan vaakasuoraan ilmassa pitäen liikennemerkistä kiinni, kunnes ote kirposi, mätkähdin maahan ja kierin holtittomasti päätyen lopulta hankeen, luultavasti koiranjätöksien sekaan.
Ensimmäinen ajatukseni tämän jälkeen oli:
Näkiköhän kukaan? Ketään ei näkynyt ympärillä. Rintalihakseni oli revähtänyt äkkipysäytysyrityksen voimasta, ja olin kohta muutenkin mustelmilla. Kokosin itseni ja ympärille lentäneet tavarani, talsin korvat punoittaen ja pää painuksissa tällä kertaa polun oikeaa laitaa bussille (ehdin). Ei tulisi minusta Batmaniä.
