Kävin katsomassa Elämän tanssin eilen ensi-illassa. Koska Jodorowskyn elokuvat ovat aina melkoisia kokemuksia jopa herran tyyliin tottuneille, oli hauskaa seurata myös muun yleisön reaktioita kankaan tapahtumiin; hämmästys, kun Jodon äiti laulaa kaikki vuorosanansa; tukahdetettua naureskelua isän kutittaessa poikaansa sulalla raivoten samalla "Jos naurat, et ole poikani!"; epämukavaa tuolilla pyörimistä, kun sama isä hakkaa poikaansa niin, että tämä kaatuu lattialle ja sylkee verta. Omat suosikit olivat heti alkupuolella nähtävä, komean musiikin siivittämänä merestä nouseva jättiläismäinen aalto ja makaaberin humoristinen "Tehän syötte ne aasit!"
Elämän tanssi alkaa suoraan yleisölle puhuvan Jodorowskyn kertoessa vertauskuvia rahasta. Tämän jälkeen siirrytään sirkukseen, missä on meneillään kolikkoja sisältävä performanssi. Sirkuksen telttakangas on tietysti iloisista perusväreistä koottu. Sirkuksesta siirrytään kaupunkiin, missä nuoren Alejandron isä pitää kauppaansa ja sirkuksen värit toistuvat monesti yksivärisissä rakennuksissa. Jodorowskyn filosofia, taiteen vertauskuvat ja niitä inspiroineet todellisen elämän tapahtumat sekoittuvat peräkkäisissä kohtauksissa. Jodorowskylle aina yhtä rakas alkemia ja herran tällä kertaa itseensä kohdistaman psykomaagisen prosessin lisäksi vahvasti läsnä; elementit sekoitetaan ja eritellään, epäpuhtaat ainekset erillään puhtaista. Visuaalisesta tyylistä tuli eniten mieleen vähän yllättäen elokuvista The Rainbow Thief ja sarjakuvista Pietrolino, eli ei millään muotoa Jodorowskyn tunnetuimmat tai pidetyimmät teokset. Jatkuvasti uusia käänteitä, mietteitä ja huimia ideoita tarjoileva käsikirjoitus taas on nopeatempoisinta menoa sitten The Holy Mountainin tai The Incalin, vaikka maapallolla tällä kertaa pysytäänkin; viipyilevämmällä kerronnalla tästä olisi tullut ainakin 6 tuntia pitkä!
Lyijy ei kuitenkaan muutu Jodorowskyn käsissä kullaksi vaikka mies alkemisti olisikin, ihan maallista rahaa tämä projekti olisi kaivannut selvästi enemmän. 35mm filmille kuvaamista jäi kaipaamaan, sillä täysin 'kuollut' (rakeeton) kuva näyttää halvan lattealta erityisesti valkokankaalla. Mitään Santa Sangren kaltaista henkeäsalpaavan kaunista kuvausta ei kannata odottaa. Elokuva tapahtuu pitkälti noin keskipäivällä, varjojen ja hämärän tuoma tunnelma & dynamiikka (vrt. Santa Sangre) puuttu. Yöllä tapahtuvat kohtaukset on kuvattu päivällä ja niiden päälle lyöty sininen väritys vähän kuin 70-luvun halvimmissa kauhuelokuvissa. Osa tietokone-efekteistä näytti aika pahoilta, varsinkin kun Jodo oli päättänyt välillä käyttää niiden yhteydessä hidastuksia dramatiikan lisäämiseksi - lopputulos oli lähinnä luokkaa "katsokaa oikein hidastettuna kuinka huono efekti!" Veikkaan, että elokuva toimii television tai kotiteatterin pienemässä koossa paremmin, kun vajaa visuaalinen puoli ei vedä niin kiusallisesti huomiota itseensä. Kolmannen neljänneksen tai vähän enemmän tarinasta vievä Jodon isän matka diktaattoria salamurhaamaan oli kaikin puolin muuta elokuvaa köyhempi ja tuntui lainailevan turhan paljon Jodorowskyn muista tarinoista.
Soundtrack oli hieno. Jodon elokuvissa on aina ollut hyvät musiikit mutta ei nyt sentään näin mahtavat. Toivottavasti se kädettömien & jalattomien mariachi-henkinen musisointi on onettu mukaan soundtrack-levylle. Myös lopputekstien aikana soitettu kappale jäi aivan erityisesti mieleen.
100% Jodorowsky-kokemus, vaikka pieni budjetti onkin katkonut parhaan visuaalisen terän. Humanoids on uudelleenaktivoitumisensa jälkeen julkaissut melkoiset määrät miehen sarjakuvia. Paljon vanhoja klassikoita ja Humanoidsin DC-vuosien uudellenjulkaisuja yksissä kansissa, mutta myös aikaisemmin ilman englanninkielistä käännöstä jääneitä. Nyt alkoi tehdä mieli antaa niille aikaisemmin vähän vähemmän kiinnostaneillekin mahdollisuus.
Aihe: Alejandro Jodorowsky (Luettu 14673 kertaa)