Otin lukuprojektiksi kahlata DC:n kaikki kriisit ja suuremmat tapahtumat lävitse.
Identity Crisis oli paljon parempi kuin muistin. Ensi lukemalta taisi ottaa pattiin, kuinka Teräspoika muokattiin superviholliseksi (Superboy Prime). Tästä sitten ajauduin sivupolulle ja luin minisarjan Final Crisis: Legion of Three Worlds (2008-2009). George Peréz on säilyttänyt tyylinsä vuodesta toiseen.
Final Crisis -kokoelma toimi erityisen hyvin Teräsmiehen ja Batmanin -osuudet, ja kyllä Morrison on täysin omaa luokkaansa DC-kirjoittajien joukossa.
Vihreään Lyhtyyn kaikki tämä ym. liittyy siten, että paha Teräspoika vangittiin Infinity Crisis -tarinan jälkeen ja vartijoina olivat Vihreät Lyhdyt. Tämä antoi jo toisen syyn lukea Vihreän Lyhdyn -seikkailuja.
Ensimmäinen syy oli Blackest Night -minisarja, josta aloitin lukuprojektin (kronologinen tarinoiden läpikäyminen puuduttaa). Kyseessä on hienosti kuvitettu toimitapätkä ja Geoff Johns -kirjoittaa sarjakuvallista vastinetta J.J. Abrams -toimintajyrinälle. Kokonaisuutena tauottoman toiminnan lukeminen oli jo puuduttavaa, mutta sai se kuitenkin minut ohjattua Geoff Johnsin Vihreän Lyhdyn pariin.
Rebirth-minisarja (2004–2005) oli aivan mainio aloituskohta, se jollain tavalla summasi ja solmi yhteen Hal Jordanin harharetket aina jostain kaukaisista Zero Hour -vuosista.
Kolme ensimmäistä kokoelmaa tuli luettua sen suuremmin niistä innostumatta. Tahti oli odotettua lepsumpaa, Johns jokseenkin epätasainen käsikirjoittaja, eikä suuria kohokohtia juuri löytynyt. Kolmannen kokoelman (Wanted: Hal Jordan) kohdalla meni jo hermo epäonnistuneeseen digiväritykseen, joka söi pahasti kontrastin ruudulta lukiessa ja siten latisti monessa tapauksessa tunnelmaa.
Näytöltä lukiessa värittäjä ei saa mitään anteeksi, kaikki lyö silmille. Onneksi myös toimituksessa on oltu hereillä ja jatkossa värit leimuavat varsin onnistuneesti avaruuden tummaa taustaa vasten ja muutoinkin kaikki visuaalisella puolella on kohdallaan.
Mikäli nyt Vihreä Lyhty ei ole niin tärkeä hahmo, mutta tekee mieli tutustua sen seikkailuihin ajalta ennen lehden viidettä (?) inkarnaatiota, niin suosittelen loikkaamaan suoraan neljänteen kokoelmaan (The Sinestro Corps War). Tämä olikin enempi sitä mitä itse jo sarjalta olisin alusta lähtien odottanut.
Lukaisin myös Tales of the Sinestro Corps: Superman Prime -julkaisun. Toimitus on kivasti kiskaissut Jerry Ordwayn kuvittamaan Teräspoikaan liittyviä sivuja erinäisissä sekalaisissa julkaisuissa, mikä tuo yhtenäisyyttä muutoin repaleiseen julkaisuhistoriaan.
Jatkossa meno vain kohenee, kun mukaan tulevat niin punaiset lyhdyt (The Rage of The Red Lanterns), Larfleeze (Agent Orange) ja muut värit, joista esimakua sai jo Blackest Night -minisarjassa.
Hyvä oivallus ottaa mukaan nuo eri tunteita edustavat värit, se kun puhaltaa aivan uutta henkeä jo alun pitäen vaisuun – sittemmin jo suorastaan väsähtäneeseen – Vihreä Lyhty -mytologiaan.
Hauska idea on kuinka Johns kuokkii vanhoja Alan Mooren ideoita (Tales Of the Green Lantern Corps -tarinat, joita saatiin myös suomeksi julkaisussa DC-sankarit).
Blackest Night -kokoelmaan puhti sitten jo uhkaa loppua, tässä taustoitetaan lähinnä minisarjaa ja vaikka vauhti on toisinaan kohdallaan, on tämä vain pakkopullaa siihen päätapahtumaan liittyen. Katsotaan, jos saa sen puserrettua lävitse, sitten olisi taas Brightest Day ja siihen liittyvä kokoelma edessä.
EDIT: Kiitos, Jukka, kirkkain päivä, ei kirkkain yö.