Reima. Hyvä kysymys! Lähtisin ehkä purkamaan tätä siten, että Asterix on joka numerossa melko sama. Asterix ja Obelix viettävät vapaa-aikaa. Ongelma, jonka takia pitää matkustaa uuteen maahan. Ratkaisu. Juhla ison pöydän ääressä. Asterixin viehätys tulee uusien maiden kuvauksista, jotka ovat selkeästi erillaisia jokaisessa kirjassa. Lukija ODOTTAA tätä osuutta tarinassa. Sen takia tarina ostetaan.
Tarinat ovat myös enemmän tai vähemmän stand-aloneja; on vaikea kertoa mikä tarina sijoittuu ajallisesti ennen tai jälkeen toista tarinaa. Statusquo ei muutu, eikä tarinassa mitenkään edes VÄITETÄ että statuksen TULISI muuttua.
Mangassa taas on ensimmäisissä numeroissa jo alleviivattu tarinan lopullinen "päättökohtaus". Ranmalla se on pääsy eroon tytön hahmosta ja rakkauden tunnustus Akanea kohtaan. Shinji/Conan tahtoo takaisin teiniksi. Inuyasha haluaa eroon ihmisverestä. One Piecessä ilmeisesti jahdataan aarretta. Ilmeisesti "tyttö ja poika tahtoo yhteen muttei onnistu" on aika yleinen teema. Muitakin tietysti on.
Kuitenkin. Mangan ongelma näiltä osin on juuri tämä; päätösarkki on jo hahmoteltu kun ensimmäinen arkki tulee ulos. Niinpä ensimmäisen ja viimeisen arkin välissä olevien tulee puolustaa paikkaansa. Niiden tulee tuoda jotain UUTTA, koska sitä lukija olettaa ja odottaa. Tietenkin on selvää että Ranman tilanteesta otetaan ilo irti. Mutta siinä vaiheessa kun meillä on kolmas tarina jossa Ryoga ja Shampoo juonittelevat yhdessä jotta Akane rakastuisi Ryogaan, on jossain vikaa. Ranmassa myös on illuusio muutoksesta. Osittain se toimii (sarja on jaettu kahdeksaan osaan joiden välillä tarina etenee ja uusia hahmoja esitellään, mutta jotka ovat sisäisesti aika "lue missä järjestyksessä tahansa), mutta osittain näitä osia on venytetty liikaa.
Kun lukija huomaa että tarinasta alkaa loppua ponti eivätkä tapahtumat etene loogiseen seuraavaan vaiheeseen (tai juonikuviot alkavat olla käytetty), on aika ottaa esille se viimeinen arkki ja aloittaa sarjakuva uusilla kuvioilla.
Blade of the Immortalissa ei loppuratkaisua ole selkeästi määritelty. Toisaalta hahmon motiivi olla tytön kanssa on selvä (löytää tuhat pahaa miestä), mutta lukija tietää että kävelemällä tytön kanssa tämä tehtävä on sinällään mahdoton täytää. Toisaalta meillä on paha organisaatio joka heittää kapuloita rattaisiin. Kuitenkin; organisaatio esittelee koko ajan uusia "isoja" pahiksia, jotka eroavat selkeästi toisistaan. Näin tarina ei pääse tylsymään. Oh! My Goddesissa ei myöskään ole loppuratkaisua selkeästi määritelty. Kenchi (toivottavasti muistin nimen oikein) esittää toiveensa, ja loppu sarjasta onkin sitten vain toiveen seurausten kartoittamista. Sarjassa hahmot etenevät, ja vaikka statusquo ei paljoa heilahtele, ei se ole kangistunut paikalleen. Jopa viimeisissä osissa tarina kulkee uusia urija, eikä käytä vanhoja.
Pitkän viestin pointti. Eurooppalaisissa sarjoissa - ainakin sellaisissa joita Reima tarkoitti - on yksi tarina jonka lukija ostaa uudestaan sen variaatioiden takia. Lukijalle ei esitetä konseptia että tietyn tarinan jälkeen Asterix elää elämänsä onnellisesti loppuun asti muksuja kasvattaen. Ja näin hän ei sitä odota. Vaikka Asterixin viimeiset numerot ovat huonoja, se ei haittaa koska mikään ei pakota meitä lukemaan sitä. Tarina ei päättynyt *jatkuu seuraavassa numerossa*. Lukijaa ei vedetä eteenpäin.
Amerikkalaisissa sarjoissa esitellään hahmo ja kahdenlaisia ongelmia, melko pysyviä, jotka ovat osa hahmoa, ja vähemmän pysyviä, joiden ratkaisuilla saadaan lukija palaamaan tarinaan. Viime vuosina pysyvien ongelmien määrä on laskenut (May-tädin sairaus ja pelko että hän saa tietää Hämiksen salaisuuden, Donald Blake, Clark Kent/Teräsmies ja Loisin epäluulo, Spawnin kolmiodraama yms), eikä väliaikaisiakaan ongelmia ole yhtä montaa kuin ennen. Kuitenkin niitä pyörii koko ajan pari kolme taustalla, jotta yhden selviessä on vielä pari jonka takia lukija tulee takaisin. Hahmoille ei useinkaan anneta kuvaa että tarina voisi päättyä. Jopa Sandmanissa ei ole fiilistä että tarina on päättyvää laatua ennenkuin aivan viime metreillä. Kyllä, on selvää että Gaiman oli menossa jonnekin. Ei ollut mitenkään varmaa että tarina ei olisi päättynyt niin ettei joku muu olisi jatkanut, esim Grant Morrison ja Animal Man. Ainoat jotka tällä hetkellä tulee mieleen on kenties Preacher (Jumala) ja Transmetropolitanin objekti; takaisin metsään heti kun sopimus on täytetty. Näihin päätöksiin myös päästään ilman pitkää venytystä. Tarinoiden kirjoittajat ovat supertähtiä joiden nimellä lehti myy vaikka se kertoisi Hilarius Hiiren seikkailuista. (Warren Ellis kirjoittaa, Frank Quietly kuvittaa: Hilarius Hiiren uudet seikkailut Amerikassa. Ei suositella lapsille.) Heille ei ole tarpeellista tarrautua kultamunaan; heillä on uusia jo tulossa, kenties jopa pieni hoppu päästä niillä leikkimään.
Mutta japanilaisissa...! Niissä yritetään yhdistää Transmetropolitanin ja Preacherin objekti, mutta tehdä niistä luonteeltaan jatkuvia, vailla päätöspistettä. Tämä on selkeä virhe. Hyvin harva artisti vaivautuu lakkauttamaan tarinaa oikeassa kohdassa, tai edes tuomaan siihen uutta twistiä. Tämä saa lukijan turhautumaan ja lopettamaan tarinan seuraamisen. Kenties osa lukijoista haluaa tietää aina MITÄ TAPAHTUU SEURAAVAKSI? Mutta esim. Ranma olisi kyllä parantunut jos sivumäärä olisi puolitettu ja tarinaa nopeutettu. Ja loppuratkaisu vaihdettu.
Toivottavasti joku luki tänne asti.