Ostin Palkkionmetsästäjän uusintapainoksen. Koska se kuuluu niihin joista minulla on epäselvät muistikuvat, kun taas useimmat muistan melkeinpä ruutu ruudulta. Luettuani ymmärsin miksi. Koska se on G:n asteikolla hieman heikompi teos. Tavallisten kuolevaisten asteikolla tietenkin mestariteos, jossa on, kuten tuon ajan Lukeissa muutenkin, melodramaattinen kokonaisjuonenkaari, joka sitten varustetaan erilaisilla nopeilla käänteillä ja gägeillä. Sivusommittelut ovat niin kirjoitukseltaan kuin kuvitukseltaan rautaa, laadukasta jäntevää kerrontaa, jota ei enää tehdä.
Silti jokin puuttuu. Arvellakseni kyse on siitä että koko kansikuvaa dominoiva palkkionmetsästäjä, Eliot Ness Elliot Belt on lopultakin vähän valju hahmo. Huumori on siinä että hän mittaa kaikki toiminnot rahallisen voiton kautta, mutta jostain syystä tällä kertaa G ei onnistu puristamaan hahmosta paljoakaan hupia. Kun vertaa esimerkiksi Asterixin ennustajaan, ero on ilmeinen, sillä tästä pikkunilkistä irtoaa ihmeen paljon hersyvyyttä.
Mikä saa minut pohtimaan muutenkin Asterixin ja Lucky Luken suhdetta. Palkkionmetsästäjän julkaisuvuotena 1972 syntyi kaksi Asterixia, Caesarin laakeriseppele sekä mainittu Ennustaja. Edellinenhän on ehdottomasti yksi parhaimmista Asterixeista, joten jos oletetaan että G työsti näitä kahta albumia samaan aikaan kuin Palkkionmetsästäjää, voidaan olettaa että parhaimmat paukut menivät Asterixeihin, Luken jäädessä välityöksi.
Sen sijaan edeltävänä vuonna 1971 vuorostaan tuli ulos kaksi klassista Lucky Lukea: Apassikanjoni ja Daltonin muori. Asterixien määrän jäädessä yhteen, eli Jumaltenrantaan, joka ei suinkaan ole mikään huono suoritus sekään.
