Kaikessa genretaiteessa tuppaa olemaan vähän sama ongelma: niissä kierrätetään tiettyjä teemoja, ideaali- ja stereotyyppejä ja vielä konventioitakin. Niistä kyllä nauttii aikansa, varsinkin jos ne iskevät kulloiseenkin elämäntilanteeseen ja harrastajaan jollain salaperäisellä henkilökohtaisella tasolla, mutta ihmisten muuttuessa ja nautitun määrän lisääntyessä sitä alkaa vaatia lisää.
Tämä tapahtuu kovin monelle miekka ja magia -fantasiakirjallisuuden parissa, kun tuntuu vaan siltä, että kaikki on luettu. Minä olen malliesimerkki niistä, jotka teinivuosinaan ahmivat kaikki em. tyyliset fantsukirjat, mutta enää ei niihin koske pitkällä tikullakaan. Ainoastaan lajityypin valiot maistuvat (niminä J.R.R. Tolkien, Guy Gavriel Kay ja George R.R. Martin), mutta kynnys niidenkin aloittamiseen on aika korkea.
Jos laajennetaan fantasian käsitettä sinne "spekulatiivinen fiktio" -suuntaan, sitten toki kirjoja tulee luettua vaikka miten paljon. Tämänhetkisiä tykkinimiä uudemmista tekijöistä ovat mm. Jeff VanderMeer, China Mieville ja Jonathan Carroll.
Animen ja mangan suhteen on käynyt vähän samalla lailla. Niitä täällä tulvivia pikkuhauskoja toimintasarjoja, malliin animen puolelta Slayers tai mangan puolelta Dragonball, ei nyt vaan enää jaksa. Sarjat, jotka käsittelevät peruskoulun tai lukion teiniromansseja, ensirakkauksia (ellei käsittelytapa ole tosi vilpittömän upea, kuten Craig Thompsonin sarjakuvassa Blankets) menevät ihan surutta ohi, kiitos vaan. Perustoimintakauraa ei kestä, ei sellaista, jossa hupsu sankarijoukko matkaa paikasta toiseen jonkin tehtävän tai kliseisen motiivin vuoksi. (Ellei näissäkin ole jotain erityisen upeaa.)
Vilpittömät teokset tai vähän varttuneemmat teemat maistuisivat, mutta niitä ei tunnu tulevan eteen. Kukaan ei oikein osaa suositellakaan moista mangaa tai animea, vaikka täälläkin olen kysellyt jo sen n kertaa. Kun sanon, että haluan aikuiseen makuun sopivaa mangaa tai animea, kaikki tunkevat nokan eteen rupista hentaita. En minä semmoista, vaan yksinkertaisesti tavaraa, josta ei tule oloa, että "tämä on suunnattu minua 10 vuotta nuoremmille" ja jossa on jonkin sortin älykästä sisältöä, tyylikästä taidetta, kaunista kerrontaa ja jotain ... kosketuspintaa. Sellaisia, jotka ovat rehellisen hyviä töitä. Sellaisia, jotka haluaa katsoa siksi, mitä ne ovat - ei siksi, että joku hupsu japanilainen ne on tehnyt suurine silmineen.
Ghiblin työt ovat tästä malliesimerkkejä. Niitä katsoessa ei tule sitä ikävää myötähäpeän tunnetta, jota vaikka NGE pikkufilosofioineen tai Slayers huvituksineen tai joku Escaflowne "eeppisyyksineen" tänä päivänä aiheuttaa. Akirakin toimii.
Eurooppalaisessa - ja myös amerikkalaisessa - sarjakuvassa tällaista aikuisempaa tavaraa on helppo löytää. (Genre)kirjallisuudessa vielä helpommin. Vaan missä ovat ne Japanin jeffreybrownit, villerannat, herget, craigthompsonit sun muut kun heitä kaivataan? Missä mangan Mieville? Saa vinkata!
(Ei saa sanoa "Hiroshiman poika". Se on hyvä. Ja luettu jo vuosia sitten. Pitää olla muutakin.)
