Supersankarigenressä uudet ja oudot sankaritkin tukeutuvat arkkityyppeihin, vanhoihin tunnettuihin hahmoihin. Tätä ei suinkaan peitellä, vaan päinvastoin korostetaan kuten vaikkapa yllä olevassa kuvassa.
Ikuisuuden rautahanska ei ole mikään loistohyvä juttu, mutta vieläkin muistan miten jännittävältä se tuntui. Ikään kuin kaikki tunnetut säännöt olisi heitetty romukoppaan. Kuvittelin, ettei sellaista tunnetta näin myöhemmällä iällä olisi mahdollista tavoittaa. Deathmatch, joka asettaa vastakkain mm. "Hämiksen" ja "Venomin", kuolemaan saakka, sen kuitenkin onnistui tekemään.
Deathmatchin sivuilla yhdistyvät uusi ja outo saumattomasti vanhaan ja tuttuun. Carlos Magnon kuvitus on hirmuisen herkullista, kun puikoissa on kyvykäs ja oivaltava värittäjä (laiska värittäjä latisti Magnon kuvituksen RoboCop-sarjassa täysin).
Kyseessä on viime vuoden kiistatta parhaimpia supersankaritarinoita. Ja kyllä niitä hyviä mahtui viime vuoteen monia. Sen sijaan, kuten tuota etusivun kolmikkoa eteenpäin mennessäkin havaitsee, mitä lähemmäs tullaan suuria kustantajia, sen ohuemmaksi veri muuttuu. Kuvaavaa on, että kelpo Empire-minisarja aloitti pienkustannepuolella, ennen kuin ajautui DC:n käsiin.
