Dynamiten The Lone Ranger Omnibus (2013) on huima, yli 600 sivun ja 26 jakson mittainen järkäle. Hurjaa mittaa jo melkein peljästyy, mutta tämä on modernia, juosten luettavaa.
Elokuvan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, onneksi niin. Alussa käsikirjoittaja Brett Matthews pysyy perusasioissa ja juonenkäänteet rullaavat yllätyksettömästi esiin. En tunne alkuperäistä Yksinäistä ratsastajaa, mutta modernin kerronnan joukossa on sellaisia hassuja päännyökkäyksiä alkuperäismateriaalin suuntaan, että ne sieltä aina hieman häiritsevästikin pistävät esiin.
Olivatpa nämä hahmo alkujaan millaisia hyvänsä, ovat myös intiaanikumppani Tonto ja Silver-ratsukko nimiään myöten perusteltu nokkelasti. Itse yksinäinen ratsastaja on uskottavasti rakennettu hahmo, hieman naivi nuorukainen joka astuu koston tielle. Kostaja hän ei kuitenkaan ole ja Texiin tottuneena sitä jo toisinaan odottaa nyrkkien heiluvan.
Kuvittaja, Sergio Cariello on viimeisen päälle kubertia, mikä riittää antamaan lännenmateriaalille vahvan tunnelman, mutta kuvitusta ei jää oikein missään vaiheessa ihailemaan. Ehkä tuota vaikutelmaa peittämään on värittäjä oikein hyökkäävästi esillä ja monesti juuri Dean Whiten väritysratkaisuja jää tutkimaan. Se on lähes päällekäyvää, estradin valtaavaa. Suuri sääli on, että värittäjä vaihtuu seitsemännestä numerosta eteenpäin, mikä auttamatta vaikuttaa visuaaliseen ulkoasuun. Marcelo Pinto on edeltäjänsä rinnalla maalari (pinto = "minä maalaan" espanjaksi).
Alkupuolella valmistauduin jo virittelemään kuudestilaukeaviani ylistysvirttä varten, mutta kymmenkunta alkuperäisnumeroa hyvin laukkaavaa tarinaa ei siihen riitä. Tarina menettää hirttoköyden kireyden, mihin se alussa viritetään, ennen kokoelman puolta väliä. Tarinaan syötetään löyttä niin nopeasti, että sarja on todennäköisesti saanut keinotekoisesti lisämittaa. Kirjoittajan on syljettävä täyttömateriaalia ennen tarinan päätökseen viemistä.
Harmillisesti loppupuolella etualan valtaa täysin pöljä päävihulainen, johon on yhdistetty kaikkea Kapteeni Koukusta Hannibal Lechteriin.
Kuvituskin muuttuu laiskaksi. Talot ovat sisältä tyhjiä, kuvittaja ei vaivaudu lisäämään yhtään huonekaluja tai muutakaan tarinaan kuulumatonta kulissia. Kubert-hiilikopioidut hahmotkin jo väsyttävät satojen sivujen jälkeen.
Kokonaisuutena hinta-laatusuhde on kuitenkin kohdallaan, joten kritiikistä huolimatta kohtuuhinnalla tälle annetaan varovainen lukusuositus, onhan tuo alku kuitenkin aivan nautittava.
