Olen aina kokenut olevani vähän puun ja kuoren välissä kun ryhdyin piirtämään sarjakuvia tuosta vain sen sijaan, että olisin aina harrastanut sarjakuvia ja piirtänyt kokonaisia tarinoita lapsesta asti. Paineet ovat välillä vähän kovat, koska ihmisillä tuntuu olevan sarjan suhteen suuria odotuksia. Ja hauskaa pitäisi olla, huh. Olen yrittänyt olla välittämättä siitä, oppinut tekemällä ja hinkannut ruutuja siitä huolimatta, että jollain pitäisi elääkin.
En halua tässä yhteydessä ryhtyä väittelemään siitä, mikä on sanomalehtistripin tarkoitus. Kirjan pystyformaattiin taas en voinut vaikuttaa, ellen olisi julkaissut albumia omakustanteena. Kokonaisuudesta tuli kuitenkin paljon toimivampi kuin aluksi pelkäsin. En myöskään itke itseäni uneen, vaikka kriitikko ei naura. Maailma on arvonsa tuntevaa kuluttajaa varten täynnä kaikenlaisia hersyviä ja timangeja sarjakuvia, jotka naurattavat ja koskettavat ja ovat ikimuistoisia ja hyviä aina vaan.
Olen ilokseni saanut viimeisten vuosien aikana paljon fanipostia. Ainoastaan positiivista sellaista - ja enimmäkseen nuorilta ihmisiltä, jotka ovat sanoneet, että Nanna on parantanut heidän oloaan hankalissa elämäntilanteissa, jopa sairaalassa. Kun masentunut teini saa piristystä ja kelan kanssa oikeasti sotkussa oleva kaveri vähän vertaistukea, olen mielestäni onnistunut siinä, mitä lähdin tekemään. Eli mitään ei siis sittenkään ole mennyt hukkaan eikä viivaakaan piirretty turhaan.
Edit: Ou jea, unohdin mainita että nämä sunnuntaistribet ovat aina olleet minulle ikään kuin extramaterialia arkisarjaan. Näin ollen uusimman albumin järjestysnumero ei ole 4, koska se ei suoranaisesti jatka siitä mihin nro. 3 jäi.
