On mukavaa, kun intoilet Tarzanista, Petri! Minä intoilen Mustiksesta. Ehdottomasti tilaan myös Manningin uuden kokoelman. Rohkaisevaa kuulla, että tuleviakin julkaisusuunnitelmia on. Minulle kelpaisi mainiosti ensi vuonna myös Hogarthin, Kubertin tai hieman rajoitetummin myös Fosterin Tarzanin kokoelma (Foster kun puhkesi kukkaan vasta Prinssi Rohkeassa).
Laskin nyt kuitenkin, että jos Manningilla joskus jatketaan, nuo 312 puuttuvaa arkistrippiä veisivät kokoelmasta 78 sivua, jos strippejä julkaistaan kuten aiemmin neljä per kirjan sivu.
Luin skannattuja sunnuntaiseikkailuita ERBzinestä Russ Manningin osiosta
täältä. Liken vuoden 1970 Manningin sunnuntaistrippien kokoelmasta jää viimeinen seikkailu ”D’Arnot Meets Tarzan” kesken kolmen sivun verran. Nuori Tarzanhan on albumin lopussa Limpolo Lilin kapakassa. Nuo puuttuvat kolme sunnuntaisivua ovat #2078–2080.
Sen jälkeen Tarzan palaa viidakkoon ja seuraa neljän sivun mittainen (#2081–2084) lyhyt välinäytös ”Jad-Bal-Ja and the Apes”. Sitten tulee jopa 59 sivua pitkä, alkujaan yli vuoden kestänyt tarina ”Tarzan Returns to Pal-ul-Don” (#2085–2143).
3 + 4 + 59 = 66 sunnuntaisivua. 78 arkistrippisivua + 66 sunnuntaisivua = yhteensä 144 kirjan sivua. En tosin laskenut kirjan ei-sarjakuvallisia alkusivuja ja mahdollisia tyhjiä välisivuja mukaan. Niitä tulee pakosti joitakin. Paluu Opariin -kirjassa on kaikkiaan 152 sivua; oltaisiin samassa mittaluokassa.
Sen verran otan takaisin, että Tarzan on mustien mielestä legendaarinen hahmo ensimmäisissä Tarzan-kirjoissa, joissa hän kiusaa ja ryöstää kyläläisiä.
Joissakin kadonneissa maailmoissa Tarzania pidetään jumalallisena hahmona, mutta se perustuu yleensä hänen valkoisuuteensa (koska niissä ei ole nähty valkoisia aiemmin) eikä hänen yleiseen maineeseensa viidakossa.
En ehkä pidä Manningia parhaana Tarzan-piirtäjänä; hänellä on omat maneerinsa, ja joskus hänkin haluaa päästä piirroksissa vähällä vaivalla. Minulla on hyllyssäni eräs Hogarth-kokoelma, jonka oheisartikkelissa ollaan sitä mieltä, että Manning, niin hyvä taiteilija kuin onkin, on piirroksissaan vain Hogarthin oppipoika. Siinä sanotaan, että Hogarth ratkaisi Tarzanin sunnuntaisarjassa formaatin ongelmia, pelasi taitavasti kuvakulmilla ja ruutujaolla ja että hänen Tarzaninsa on aina dramaattisessa asennossa ja olemukseltaan kuin puolijumala. Yhdyn näihin havaintoihin.
Omasta mielestäni Manningin selkeä taide on erittäin nautittavaa ja hän kyllä on minusta kokonaisvaltaisuutensa ansiosta kaikkien aikojen paras Tarzan-tekijä. Hänhän paljolti myös itse kirjoitti Tarzan-tarinansa. Hän loi ikimuistoisia kadonneita maailmoja, jotka voittavat Mustanaamiossa ja muissa viidakkosarjoissa esiintyvät vastaavat maailmat kirkkaasti.
