Ei varsinaisesti ollut tarkoitus lukea uudelleen
Jason Aaronin God of Thunder -kokonaisuutta, mutta kun sitä vähän alusta vilkaisi niin se vain oli luettava kokonaisuudessaan. Kiitos
Esad Ribić nousi sarja vielä lopussa uudelleen niin, ettei alku ollutkaan kaksikon ainoa loiston päivä tämän rupeaman aikana, vaikka niin muistin.
Toisella kertaa sitä vasta tajuaa, että Aaronilla oli oikein kunnon mietitty tarina siinä taustalla, mikä varmaan jäi vähän turhauttavistakin juonenkäänteistä johtuen ensi kerralla huomaamatta, varsinkin kun Ribić vielä tunnelmoi niin vahvasti kuvituksen puolella mikä toistuvasti vetää huomion puoleensa.
Hieman alkaa jo harmittaa kuinka kenkku isä poikaansa kohtaan Odin oikein onkaan. Täytyypä joku kerta lukea vanhoja ihan sillä silmällä, että missä vaiheessa hyveellisestä ja isäänsä sinisilmäisesti ylistävästä Thorista tulee vähän tällainen isäänsä vastaan kapinoiva ja kännit vetävä viikinkijumala, joka tuossa Fractionin Fear Itself ja näissä Aaronin jutuissa esiintyy. Straczynskin Thor oli muistaakseni jäykkä kuin puu-ukko, joten ehkä se osuisi Gillenin kauteen. Ne näyttäisivät olevan yhdessä Ultimate Collection -paketissa.
Hyppäsin tällä kertaa Ribićin numeroiden väliin sijoittuvan Malekith-tarinan yli, en usko sen edestakaisin sahaamalla kohentuvan. Jälkimmäisissä jutuissa ensi kertaa Elon Muskin mieleen tuova Roxxonin pääjohtaja vaikutti vaisulta viholliselta, mutta toisella kertaa oivalsin että tarinaa pitää ensisijaisesti lukea metatasolla, jossa on Wall Street ym. talouskritiikkiä.
Samoin ja samoista syistä – Aaron kirjoittaa vihollisten ja Odinin suuhun harrastajien reaktioita naishahmoihin ja yleisemmin kaikkiin uudistukseen liittyen – ilahduttaa tämän jälkeen seuraava Thor-sarja, (
volume 4), eli kahdeksanosainen Jane Fosterin debyytti. Siinä Odin on ikään kuin aivan eri hahmo – Trumpmaisen kiukutteleva – mutta niin on myös ukkosen jumalatar ja Thorin äidilläkin on isompi rooli.
Tämän jälkeen menee sujuvasti myös The Mighty Thor, ja ilman edellisen sarjan alustusta se tuntuisikin kuin liikkuvaan junaan hyppäämiseltä. Tämä tosin jäi minulta alkuunsa siitä syystä, että aikanaan Fosterin syövästä johtuen en pystynyt tätä lukemaan. Taikuus parantaisi syövän sormia napsauttamalla, mutta Aaronin on keksittävä perustelu miksi syöpää ei hoideta niin ja kirsikkana siihen päälle vielä Thoriksi muuttuminen eliminoi kemoterapian... ei voi sanoa, että olisin yhtä riemuissani tästä puolesta vieläkään.
Jos tältä sulkee silmät,
Russell Dauterman on mahtava kuvittaja ja hänen sivunsa ovat kauniita. Aaronin käsissä tämä on oikeastaan 2010-luvun Marvel-parhaimmistoa, hauskimmillaan aivan riemukasta hupia, kun sivulle voi marssittaa tusinan verran eri versioita Lokista. Hahmojen eri versiot ovat tuoneet vuosien ajan marveleihin sellaista hullumpaa DC-huvitusta, kuten tietysti Spider-Verset jne., enkä voi sanoa ettenkö pitäisi sen käsikirjoittajia vapauttavasta hulluttelusta. Tässäkin sarjassa Aaron kirjoittaa metatason nimenomaan vihollisten suuhun, ja Lokin pilkatessa uutta Thoria voi lukea pilkan kohdistuvan suoraan Marvelin toimitusta kohtaan. Patriarkaalia paiskotaan mukavalla innolla muutoinkin.
Hieman täytyy ihmetellä omia viestejäni edelliseltä sivulta tässä ketjussa, kumman negatiivisesti olen kaikkeen näyttänyt muutama vuosi sitten suhtautuneen.
