Olen onnistunut lukemaan kaikki Blacksadit lukuunottamatta ykköstä, jota joku ihana on pantannut kirjastosta jo puoli vuotta. Mutta kommenttien perusteella se ei olekaan ihan niin loistava kuin esim. kakkonen?
Parhaat alpparit linjalla 2-5 ovat olleet mielestäni kakkonen ja nelkku. Kuten ihmiset ovatkin jo kommentoineet, kakkosessa on todellakin mahtava värityskikka. Kolmonen ja vitonen jäävät ehdottomasti hieman kakkosen ja nelkun varjoon.
Valkoinen valtakunta on todella loistava tunnelmaltaan, tarinaltaan ja teemoineen eivätkä hahmot sorru yksiulotteisiksi. Esim. Karup oli mielestäni kauheuksistaan huolimatta monipuolinen ja jollain tavalla inhimillinen (siis jollain tavalla. Kyllähän se ainakin lapsista tykkäsi ja tulkitsin itse ainakin ne puheet pedofiliasta vain pahansuovaksi maineentuholoskaksi). Weekyn ja Blacksadin kehittyvä ystävyys toimi hienosti. Politiikka maustoi seoksen viimeisen päälle. Ja tarina oli vaikuttava.
Hiljainen helvetti vaikutti minuun yhtä vahvasti kuin Valkoinen valtakunta. Juoneltaan nelkku on monimutkaisempi ja ehkä sortuu olemaan pikkuisen sekava, mutta rakastin niitä tunnelmallisia takaumia. Ja traaginen tarina on nelkun ja kakkosen yhteinen piirre. Mielestäni nelkussa oli aivan loistava, tiheä ja mystinen tunnelma joka vain parani paranemistaan. Ja mikä säväytti paljonkin loppupuolessa: sanaton pätkä, jossa "soi" taustalla Gershwinin Summertime. Kun melodiaa rupeaa hyräilemään päässään ja mietiskelee vähän sanoja niin, aah että oli prikulleen oikea biisivalinta oikeassa kohdassa!
Amarillosta pidin hieman enemmän kuin Punaisesta sielusta (jonka suurin miinus on se, että sen pääkonnan arvaa liian helposti). Amarillo oli hyvä alppari, kuten myös se Punainen sielu, mutta ei nostattanut likimainkaan niin suuria tunteita kuin Valkoinen valtakunta ja Hiljainen helvetti. Amarillon tarina oli vähän liian suurpiirteinen ja vähän lattea (ainakin jos odottaa jotain huikeaa). Alun kirjailijoiden tempauksista tykkäsin, mielenkiintoista soopaa, mutta sitten meno väsähtää. Sen leijonan härkäkaverin kun olisi jättänyt eloon niin olisikohan tarinasta tullut heti parempi?
Rakkaustarinalla on aina suuri riski tehdä tarinasta mälsänpuoleinen ja näin on ainakin Amarillon kohdalla. Ei kauheasti kiinnostanut leijonapoitsun ja kisumisun rakkaus. Plääh. Amarillossa ei muutenkaan pahemmin ole sitä rujoa karuutta, mitä muissa alppareissa on ollut, ja se on huono homma. Blaksad hahmona ei ole enää niin cool kuin aiemmin. Ja minua vaivasi toki myös se pohatan autoon liittyvät epämääräisyydet, kuten kaikkia.
Sellainen hauska pikku juju siinä Blacksadin siskossa on, että tämän kautta keksin kuka se oranssi kissakaveri siitä aiemmasta alpparista oli. Huomioikaa Blacksadin siskonpoika niin...
