Tää oli oikein hyvä! Yllättävän laaja teos, mä luulin et Avi oli tehnyt max. 60 sivuisen jutun mut posti toi saakeli 220 sivuisen kovakantisen kirjan. Tätähän luki pari päivää ja sai oikein uppoutua kunnolla. Esikoisteokseksi ihan käsittämätön temppu! Avi on sairas.
Pikkutarkka, realistinen kuvitus on oikeesti mun inhokki ja täs oli kameralla kuvattu kaikki, mutta se toimi itseasiassa oikein hyvin! Kamerafiltterikin oli tosi makee, semmonen ihmeen van gogh-kiemuraefekti, mikä sai kaiken tuntumaan kuumehoureelta tai jotenkin väreilevältä. Vaikka tarinassa oli scifiä, mystiikkaa ja toimintaa, niin kaikki oli kuitenkin katutason (tai heinäpellon) perspektiivistä -- niinku kirjaimellisesti, kuvakulmat oli todellakin rajattu sen mukaan mihinkä Avi on kameransa kanssa päässyt. Tollasessa realismissa se visuaalinen tyyli toimi oikein hyvin. Enkä kyllä kaivannut enempää sivusommitelmissa, tää ankaran dokumentaarinen meininki palveli hyvin tunnelmaa ja Avi osaa kuvata ihmisiä.
Teksti pyöri Lethal Weapon / Nice Guys meiningissä, nollabudjetilla, silti karsimatta korkealentoisista juonikuvioista, mikä oli röyhkeän hauska veto. Shane Black-tyylinen läppäkin oli onnistunutta, nauroin välillä ääneen! Siihen päälle äkkiväärää scifiä, sit yhtäkkiä jotain pysäyttävän surullista, ja kaiken päälle lenkkimakkarapierunhajuista suomalaista arkea.. niin oli kyllä todella persoonallinen teos. Aika harvoin kyl tulee tämmöistä suomalaista sarjista vastaan. Näiden vivahteiden takia se sarjiksen rytmi katosi muutamaan otteeseen, mulla tais olla hetkittäin oikeasti vähän tylsääkin, etenkin kun tuli sitä pulpimpaa materiaalia, mutta se ei oo yhtään huono asia. Jos tunnelmat vaihtelee rajusti ja on paljon erilaisia rakennuspalikoita, niin tarinaan tulee pakostakin pientä kompurointia.. ja se on oikein hyvä! Pieni vaaran tuntu ja haparointi on ihailtavaa, teollisen kliiniset teokset on pepusta. Mielessä pyöri joku Jim Jarmusch tai vanhat underground-klassikkoleffat. Toivottavasti tekijä ei karsi mitään jatkossakaan.
..Avi, toisaalta, sitten kun sun psyyke on taas kasassa tän julkaisusta ja tulee niitä käsittämättömiä pakko-oireita tehdä lisää (hahaa, odotapa vain!), niin toivon et maltat hetkeksi genrejutuista (vaikka hyvää onkin), ja teet jotain puhtaasti intiimimpää ja pienempää. Se on raskasta, mutta todella palkitsevaa. Valotusajan parhaat osiot oli ehdottomasti niitä, missä vedettiin rajusti syviin vesiin. Mulla tuli kerran jopa itku ja jäi kuvat kummittelemaan mieleen. Hyvin tehty. =)
