Jason (John Arne Sæterøy)

[Jarkko Sikiö]

Norjalaistaitelija Jason oli minulle ennestään tuttu mm. teoksesta Isle Of 100 000 Graves (Fantagraphics, 2011).

Hieman yllättäen Jasonin Wikipedia-sivu on käännetty suomeksi, koska yksi hänen opuksistaan on julkaistu Suomessa (Hys!, Suomen yrityslehdet, 2003).

"Camino de Santiago" on pohjois-espanjalaiseen Santiago de Compostelaan päättyvä Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti, jolle viisikymppinen Jason osallistuu.

Henkisen ulottuvuuden norjalaistaiteilija riisuu jo nimessä. Omaelämäkerrallinen On the Camino (Fantagraphics, 2017) kääntyy ennemmin "matkalla" kuin "pyhiinvaelluksella".

On the Camino on yksinkertaisessa muodossa kuvattu metafora ihmiselosta. Jason kohtaa satunnaisesti eri tahtia eteneviä kulkijoita vain erotakseen matkakumppanien kiristäessä tahtia tai jättäytyessä taakse.

The Comics Journal koettaa löytää tarttumapintaa pohjoismaalaisesta pragmaattisuudesta ja pidättyväisyydestä siinä kompuroiden.

On the Camino on kyllä matkapäiväkirja, mutta hieman sellaisessa Chester Brown -henkisessä tinkimättömyydessä. Se kuvaa pienesti pieniä tapahtumia, eikä juuri muuta.

Eräs opusta hyvin kuvaavista kohtauksista tulee heti alussa. Jason aikoo osallistua yhteistapaamiseen, mutta on päätynyt väärään hostelliin. Erehdyksen huomattuaan on jo myöhä, joten hän päättää mennä nukkumaan. Tähän on pohjoismaalaisittain helpompi samaistua kuin amerikkalaisen.

TCJ ajautuu harhaan, koska se tulkitsee opusta pitkälti alun yksinäisyyden ja vierauden ilmauksien kautta. Todellisuudessa Jason hakee yhteisökokemuksia ja merkityksiä – joita ei kenties pyhiinvaellusreitiltä ilman henkisyyttä ole löydettävissä.

Työlleen Jason antaa merkityksen salakavalasti vasta viimeisillä sivuilla – kertomalla viimein motiivinsa, miksi hän on lähtenyt matkalle.

Sivuuttamalla tämän itse ilmaistun halun muutokseen TCJ kompastelee pahasti: tekstiä lukiessa näkyy selkeästi kuinka kirjoittaja on muodostanut mielipiteensä opuksesta ennen sen loppuun lukemista – ja paikkailee tekstiä sitten nolona sieltä täältä ennen julkaisua.

Espanjaa rakastaville mustavalkoinen opus ei anna mitään. Jason tuskin huomioi maisemia kartoittaessaan omaa sisäavaruuttaan. Tässä on hieman samaa sisään päin kääntyneisyyttä kuin Kaisa Lekan matkakuvauksessa Tour d'Europe (2010).

Toisin kuin TCJ väittää, ei itsensä kuvaaminen eläinhahmossa viesti Jasonin ulkopuolisuutta – kaikki julkaisun ihmiset ovat koiria – päinvastoin koirahahmossa Jason ilmaisee olevansa laumaeläin. Koiraksi itsensä piirtäessään hän tuo esille kaipuunsa tavoittaa läheiset ihmiset, vaikka on kykenemätön heiluttaamaan häntää oikein muita koiria kohdatessaan.

Mielikuvitus ja populaarikulttuuriviittaukset on tarkoitettu kokemusta keventämään, mutta minusta kaikki poikkeamat valitusta hardcore-linjasta olivat häiriötekijöitä.

Tietyllä tavoin tätä tekee mieli kehua, mutta todellisuudessa hallitseva jälkimaku on, ettei tästä jää enää mitään halua tarttua matkapäiväkirjoihin taas hetkeen.

[Petteri Oja]

Oma suosikkini Jasonin albumeista on "Hey, Wait..." Luin sen ensimmäisen kerran ruotsiksi ja vaikken ruotsia paljoa ymmärräkään niin se onnistui silti iskemään jalat alta. Pysäyttävä albumi.

[Jarkko Sikiö]

Fantagraphics on julkaissut vastikään kaksi Jason-kokoelmateosta, Almost Silent ja What I Did.

Jälkimmäinen alkaa Petterin edellisessä viestissään kehumalla tarinalla, minkä vuoksi siihen tartuin.

Kahdesta pojasta toinen kuolee lapsuuden leikeissä. Eloon jäänyt traumatisoituu, ystävän kuolemasta nouseava syyllisyys ei päästä otteestaan, se varjostaa koko loppuelämää.

Onhan tämä tarina kova, peräti niin kova ettei sen jälkeen oikein pää tahdo naksahtaa seuraavan tarinan vaatimaan asentoon.

Keskimmäinen tarina nimittäin alkaa hieman samassa hengessä, mutta suuntaa sitten aivan omaan suuntaansa. Tämä ajaa myös lukijan kokonaan raiteiltaan. Ensimmäisen tarinan melankoliset fiiliset olisivat vielä päällä, mutta kiskot eivät enää kolise samaa tahtia. Olisiko tarinat pitänyt koota kuitenkin eri järjestykseen.

Hyviä hetkiä toteutusta myöten on runsaasti tässä keskimmäisessä pätkässä. Suosikkini on näytös, jossa päähenkilö kelaa päässään vanhaa suhdettaan. Jokainen kuvitelma on esitetty yhdellä sivulla. Oiva ratkaisu aina siihen, että mennään reippaillen eteenpäin.

Kokonaisuudesta muodostuu kuitenkin toisiinsa liittymättömien juttujen tilkkutäkki. Tästä syystä siihen lukiessa vähän turhautuu ja lukeminen menee silmäilyksi.

Kun en pystynyt sen paremmin keskittymään, jätin suosiolla viimeisen opuksen kolmesta tarinasta kokonaan väliin. Toinen päivä sitten.

Hieman samanlainen tunne jäi kuin edellisen kerran Jasonia luettuani: tekijän töitä arvostaa enemmän järjellä kuin tunteella.

[Mambrinon kypäri]

Bongasin kerran kirjaston 10:n "vasta palautettua"-hyllyssä kaksi Jasonin sarjakuvaa (englanniksi):  You Can't Get There from Here ja  Why Are You Doing This?

Jälkimmäinen oli minusta paikoitellen hyvä, mutta tämän kahden kappaleen otannan perusteella perusteella jäi tuntuma että Jason maalaa ... olisiko oikea kuvaus, eräänlaista synkistelevää tiilimuurinherkkää kyynistä melankoliaa ... niin paksusti että se alkaa tuntua jo hieman liian helpolta kerronnalliselta ratkaisulta kertoa asioita? Piehtaroidaan maailman ankeudessa liikaa?

Ja siihen päälle vielä etäännyttävän minimalistinen koirankuonolaispiirrustustyyli. Ei jäänyt oloa että haluaisin lukea lisää. Tai siis ei jäänyt kunnes tämä ketju nostettiin esille, tuo Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmatkapäiväkirja ehkä voisi olla kuitenkin kiinnostava.

[hdc]

Itsehän olen Jasonin juttuihin tykästynyt, joskin saattaa olla että kaikki tarinat eivät sovi peräkkäin luetuiksi, ja minuun vetoaa enemmän sarjojen deadpan-huumori (Why Are You Doing This?ssa sitä taisi olla vähän vähemmän kuin jossain Left Bank Gangissa, I Killed Adolf Hitlerissa tai Last Musketeerissa...)

[Jarkko Sikiö]

Omalla kohdallani eläinhahmot ensin ihastuttavat, sitten ne vähitellen jo muodostuvat taakaksi. Samoja tuntemuksia muistan myös Kaisa Lekan töiden herättäneen.

[Jarkko Sikiö]

Olen jo varmaan kolme opusta sitten jokaisen Jasonin kirjan luettuani ollut varma, etten enää seuraavaa lukisi.

Silti Jasonin työt puhuttelevat minua, pakottavat tulkitsemaan ja ajavat yhdistämään uudet työt tekijän edeltäneeseen tuotantoon.

Tätä lukiessani oivalsin, että tulen lukemaan jokaisen Jasonin työn vähän samaan tapaan kuin joskus päätin hankkivani jonkin bändin koko tuotannon teini-ikäisenä. Tuntuu nololta tunnustaa näin aikuisena fanittavansa jotain. Silti sitä parempaakaan sanaa ei ole sille, mikä vetää minut toistuvasti Jasonin töiden pariin.

O Josephine (Fantagraphics 2019) koostuu neljästä lyhyttarinasta.

Patikoinnilla aloittava minimalistinen kerronta ei ensi alkuun vedä mukaansa On the Caminon tavoin. Silti Jasonin sisäistä maailmaa kartoittava, pienet sattumukset ja kokemukset arvoaan suurempaan nostava kuvaus virittää lukijan samaan mielentilaan. Totta puhuen, olisin lukenut vajaan parisataa sivua pelkästään tätä.

Ensi reaktio surrealismiin vaihtamisesta on poistyöntävä, mutta seuraavan osa Leonard Cohen pelaamassa shakkia Fidel Castron kanssa toimii hirmuisen hyvin.

Huumoriarvoa osuudella on vähemmän kuin puolivakavana elämäkertana. Osuus herättää vain hienoista huvittuneisuutta. Jasonin Cohen pitää konsertin mm. Pääsiäissaarella...

Toki Cohenin jo itsessään lähes surrealistisia elementtejä sisältävään elämään on kyseenalaista lisätä kuvittellinen kerros. Elämäkertana tätä ei pidäkään lukea, vaan muisteluna. Jason kertoo omalla tyylillään muistojen epäluotettavuudesta – Cohenin levyä kuunnellessaan hän muistelee taiteilijan elämää.

Jos on sivuuttaa tämän tulkinnan, voi yhtä hyvin väittää Jasonin valinneen sen suojautuakseen kritiikiltä, jota todellisuuspohjainen esitys väistämättä toisi mukanaan.

Oli Jasonin valinnoista mitä mieltä hyvänsä, lopulta on silti myönnettävä, että tässä järjestyksessä Jasonin teos vain kiihdyttää vauhtia.

Kahdesta viimeisestä ei kannata sen suuremmin sanoin juonta kuvata.

Kolmas osuus on kerronnallisella tasolla haastavin, ja hahmojen samankaltaisuudesta johtuen vaatii joko rautaista keskittymistä tai, minun kohdallani, kaksi lukukertaa. Tietyllä tavoin tässä "salapoliisitarinassa" yhdistyy Jasonin ihmiskuva. Hänen keskeisimmät henkilöhahmonsa ovat vajavaisia, helposti erehtyviä ja usein erehdyksensä viimeiseen asti kiistäviä tunnesolmuja.

Taiteilija on itse kertonut, kuinka hänen on vaikea kohdata toisia ihmisiä, ja mielestäni tämä näkyy läpi hänen koko tuotantonnossaan, kuten myös tämän kirjan nimikkotarinassa.

Viimeinen tarina on kirjan "jasonmaisin", ja kertoo Napoleonista. Jasonin Napoleon on ulkoisesti menestyvä, ja hän itse asiassa voittaa kaikki paitsi itsensä. Jasonin Napoleon on ajopuu tunteidensa virrassa. Tunteiden vallassa tehdyt erehdykset ulottuvat sukupolven yli, myrkyttäen ja tuhoten lopulta kaikkien hänelle rakkaiden elämän.

[Jarkko Sikiö]

Good Night, Hem (Fantagraphics, 2021) on uunituore opus. Se ei suuria yllätyksiä tarjoa oikein miltään kannalta, mutta onpa vain sujuvaa kerrontaa. Ei oikein ole enää lainkaan kitkaa matkan varrella.

En täysin innostunut keskimmäisestä pätkästä, eritoten Hitler-juonesta, mutta muutoin kolmesta tarinasta koostuva uutuus-Jason on aivan ykkönen, ensi fiilis on ihan että ehdottomasti sen paremman pään Jasonia.

Pohjolassa saattaa iskeä tapahtumaympäristöistä johtuen vielä koronan vuoksi kovemmin kuin täällä, missä on enemmän laulua ja tanssia.