Onko Kvaakilaisilla aiheesta omakohtaisia kokemuksia tai muita näkemyksiä?
On.
Tämä:
Pikemminkin meillä on tällä vuosituhannella hehkuttu sitä että ei tarvi harjoitella tuntiakaan kun voi jo syntyä ihan kelpo sarjakuva.
on hevonpaskaa, paitsi ettei kelpaa lannoitteeksikaan.
Täällä on käsitys että kyseessä on hengettömäksi hinkkaamista ja rentouden menetystä, pyrkimystä taideopiskelupiireihin ei kädentaitoon.
Kuten missä tahansa asiassa, kokemus puhuu.
Kokemus ei automaattisesti tarkoita kaavoihin jämähtämistä, fakkiintumista "näin piirrän aina korvan" "käsikirjoituksen on noudetettava Aristotelista dramaturgiaa pilkulleen"
tietenkään ei.
Kyse on hapatuksen sijasta perusmatematiikasta jota enin osa ei haluakaan hallita jostain syystä. Harjoituksen ja töiden määrä korreloi väistämättä tietyn kynnyksen jälkeen, syntyy kokeiluja, vahinkoja, löytöjä.
Totta kai jotain uuden kokeiluja menetetään, sitä intoa ja idealismia joka alussa on. Iän karttuessa tulee muuta elämää, ihmissuhteita ja oppeja joita taasen voi piirrospuolen lisäksi soveltaa käsikirjoituspuolella(Suomessa pahasti alakantissa, ei tosin sarjakuvan puolella läheskään niin pahasti persiillään kuin elokuvissa jossa meillä on oikeastaan vain Iiro Küttner)
10 000 tuntia on vähän, termi harjoittelu on tosin minusta harhaanjohtava. Semanttisesti haparoivan oloinen. Vaikka kyseessä olisi oma-aloitteinenkin olisi koulutus silti parempi termi.
Ala on eri mutta perustelen miksi kylmiltäänkin voi tehdä kelpo sarjakuvaa-lauseke on metsässä:
Moniko suostuisi kirurgiseen leikkaukseen jos lääkärin kokemus ja koulutus on nolla tuntia?
Ihan kelpo leikkaus siitä tulee.
Niinpä.
Kuulostaa enemmän "insinöörihenkiseltä" ajattelulta, mutta jokainen kokemus, jokainen kokeilu edistää sarjakuvien teossakin.
Kukaan ei ole syntyjään seppä, kirurgi tai sarjakuvantekijä.
Jokaisesta voi tulla, ainakin jonkin näköinen.
Mutta minusta se vaatii muutakin kuin onnenkantamoisen.
