Sarjakuvan reproaminen

[Jarkko Sikiö]

Entisöinti on mielestäni digimaailmassakin hyvä sateenvarjotermi ihmisen suorittamalle, alkuperäissarjakuvan erityisominaisuudet huomioivalle työlle.

Terminologia maailmalla riippuu siitä, kuinka entisöinnin ammattilainen näkee työnsä ja oman roolinsa.

Kun vielä 90-luvulla puhuttiin restauroinnista, nykyisin puhutaan ensisijaisesti uudelleen tuottamisesta.

Suomessa voidaan reproamista käyttää synonyyminä entisöinnille olkoon sitten anglismi tai  uusiokäyttöön otettu, reprokameraan viittaava, ammattitermi.

Reproamisessa on kuitenkin vähän sama kaiku kuin musiikkimaailmassa remasteroinnilla. Sitä käyttäessä korostuu, että tehdään jotain toisella tavoin; digitaalista uutta vanhan analogisen pohjalta.

Retusointi on vain osa sitä työkalupakkia, joka entisöinnissä on käytössä, vähän kuten musiikin remasterointiin liittyy omia työkaluja.

Käyttäisin digitointia varovasti, korostamaan muunnosta analogisesta digitaaliseen, ja tapauskohtaisesti entisöinnin "vastakohtana" silloin, kun jätetään kuvittajan ja pohjamateriaalin erityisominaisuudet huomioimatta.

[Jarkko Sikiö]

Sarjakuvan entisöinti -aiheinen artikkeli on nyt luettavissa myös Kvaakin etusivulla.

Vanhaa sarjakuvaa, siis sarjakuvaa ajalta ennen sähköistä sarjakuvaa, on digitoitu valtava määrä viimeisten kolmen-neljän vuoden aikana ja samalla on syntynyt aivan uudenlaisia laatuongelmia.

Ongelmat itsessään ovat toki nykyteknologiassa ja kustannustehokkuudessa, mutta niitä ymmärtääkseen täytyy vetää laaja kaari sarjakuvan historiaan.

Aarnion Tarzan-kirjaprojekti minut aikanaan innosti artikkelin aiheesta kirjoittamaan. Tarzan-kirjoissa nimittäin nousi esiin monia yksityiskohtia, käytännön lisäksi myös sellaista entisöinnin filosofiaa, mitkä olivat aiemmin nousseet esiin maailmalla.

Sisällöntuotannon puolella aiheesta jo käytiin hyvää keskustelua, jonka toivon mukaan jatkuvan ja laajenevan tässä ketjussa.

Kirjoitan vähän kerrassaan vielä käytännön huomioita, sekä linkitän hyviä, aiheeseen liittyviä tekstejä.

Aiheesta voi hyvin luoda myös uusia ketjuja sen mukaan kuinka keskustelu kulkee. Lisäksi Kvaakissa on myös omat digisarjakuvaa käsittelevät ketjunsa.

[Timo Ronkainen]

Jatkona edelliseen viestiini, niin sarjakuvan digitointi ja digitaalinen käsittely painamista varten ovat nekin vielä toisistaan poikkeavia, vähän eri asioita. [edit]: tai oikeastaan täysin eri asioita.

Esimerkiksi ajan kuluessa yliopistojen kirjastot saattavat tekijänoikeuksien niin salliessa yhä enemmän digitoituja sarjakuvia kaikkien saataville (hyvin vanhoista sarjakuvistahan niitä jo saa ihan meidän kansalliskirjastostammekin). Mutta tällainen digitoitu sarjakuva on harvoin sellaisenaan painokelpoinen, vaikka resoluutiotakin olisi riittävästi.

Apropoo, Craig Yoe on saattanut maailmalle ison kasan hienoja vanhoja amerikkalaisia erikoisuuksia 1930-50 -luvuilta julkaisusarjassaan. Nätisti digirestauroituja.

Timo

[Petri Aarnio]

Kiinnostava artikkeli Jiksi!

Tuossa aiemmin oli puhetta musiikin ja vanhan sarjakuvan uudelleenjulkaisemisen välisistä samankaltaisuuksista.

Erilaiset "Bob Marley Gold De-luxe" painokset musiikissa kielivät tietysti levy-yhtiöiden tarpeesta uudelleen paketoida vanhoja levyjä uudelleen myyntiin. Paketteja suunniteltaessa erilaiset ennen julkaisemattomat demot ja livet tulevat harkintaan. Usein saattaa olla tilanne jossa edesmennyt artisti ei ole sallinut niitä julkaistavan. Faneja kaikenlainen postimerkkeily tietysti viehättää.

Kuuntelemme musikkia kuin kauan kadoksissa olevaa avainta etsien.

Musiikissa kompressointi aiheuttaa isoja tunteita. Vaikkakin soittimia kompressoidaan läpi tekemisprosessin jo äänitystilanteessa. Itse näkisin (tai siis kuulisin) tarkoituksenmukaisen masteroinnissa tapahtuvan kompressoinnin tekevän musiikille hyvää. Asia on hivenen sama kuin kuvassa terävöitys ja saturaatio.
Tämä on siis minun henk. koht. mielipide. Enkä silti väitä että niin pitäisi edes tehdä. Se on vain sellainen empiirinen havainto.

Pääsääntöisesti isoissa levy-yhtiöissä on vähintäinkin kohtuullinen käsitys siitä että asiat tehdään alkuperäistä kuuntelukokemusta ja aikalaispieteettiä kunnioittaen.

Sarjakuvassa digitoinnin myötä minusta ei ole näin. Ainakin DH:n "blurratut" Magnusit ja Russ Manningin "uudelleenväritetyt" Tarzanit ovat ratkaisuina niin outoja että niistä kuulee portinvartijoiden (kustannustoimittaja, perikunta, jne.) kulttuurihistoriallisen pääoman kapeudesta.

Olen Suomessakin törmännyt tilanteeseen että kustantamoissa tiettyä postia hoitaa jokin huomattavan nuori - asiasta aivan liian vähän tietävä -  kaupanalan ihminen. Kaupallisuutta vastaan minulla ei ole mitään, mutta kun pestit kustantamoissa jaetaan väärin on tuloksena puolivillaisia julkaisuja. Joiden jälkeen seuraavaan viiteentoista vuoteen hommaa ei kannata tehdä uusiksi.

[Veli Loponen]

Sarjakuvassa digitoinnin myötä minusta ei ole näin. Ainakin DH:n "blurratut" Magnusit ja Russ Manningin "uudelleenväritetyt" Tarzanit ovat ratkaisuina niin outoja että niistä kuulee portinvartijoiden (kustannustoimittaja, perikunta, jne.) kulttuurihistoriallisen pääoman kapeudesta.

Toisaalta selitys ei aina välttämättä ole noin yksioikoinen. Yhdysvalloissa sarjakuvat ovat perinteisesti olleet pulkkia ja sellaisena niitä on painettu usein liiankin ala-arvoisella laadulla (mainitsemistasi esimerkeistä en tiedä, mutta lukuisia muita kyllä). Ja kun vanhemmista sarjoista ei välttämättä ole jäljellä alkuperäisiä saati painofilmejä, on skannaaminen alkuperäislehdistä välttämätöntä. Ja siinä joutuu sitten tekemään rajujakin ratkaisuja laadun nostamiseksi. Uudelleenväritys ja -tekstaus ovat yksi ratkaisu.
Toisaalta erilaisiin ratkaisuihin päädytään muistakin syistä. Kaikki eivät välttämättä halua retroa näkyvine värirasteripisteineen ja tasaisine väripintoineen. Hämmentävästi nykyään on jo nuorempia sukupolvia (ainakin amerikkalaisella sarjakuvakentällä), jotka pitävät nykyaikaista tietokoneväritystä lähtökohtana ja jopa vierastavat vanhaa, rajoitetulla väribaletilla ja tasaisilla pinnoilla tehtyä väritystä.

[Avalkis]

Mutta tällainen digitoitu sarjakuva on harvoin sellaisenaan painokelpoinen, vaikka resoluutiotakin olisi riittävästi.

Näinpä, ja vaadittava skannausresoluutio on "hurja", ainakin 1200 dpi totaalisen mustavalkoisille bitmap-tiedostoille*. 600 dpi ei useinkaan välttämättä riitä, vaikkei tästä voi näin yleistäen helposti puhua kun tietenkin painatuskoko, paperilaatu ym. seikat vaikuttavat lopputulokseen.

* Eli harmaasävykuvatiedostot eivät ole mustavalkoisia. Esim. lyijykynäpiirroksille tavallaan voi riittää vähempi tarkkuus jos pitää kuvan "grayscale"na.

Bitmapiksi muodostettaessa alkuperäisestä piirrosjäljestä häviää aina väkisin informaatiota ja hienovaraisia kynän/siveltimen/kädenjäljen nyansseja. Eli se mille tasolle (levels) kuva skannaamisen jälkeen täys-mustavalkoiseen muotoon asetetaan on (taiteellinen tai taitamaton) päätös itsessään. Asia on parhaimmillaan marginaalisen eettis-filosofinen ja teoreettinen , mutta pahimmillaan viivaa voi hävitä jonkin verran tai oikein urakalla.

Kuten vaikkapa Jiksin artikkelin vertailukuvan digiversioista (mustavalkoinen ja tietokoneväritetty) pystyy heti aistimaan. (Vaikka vertailukuvassa ei olekaan näkyvillä miltä jokainen ruutu näyttää erikseen, jolloin saisi tarkan vertailun aikaiseksi. Ja toki tässä webbikuvassa vielä resoluutio muutenkin alhainen - vertailuhan tehtäisiin originaali-tiedostoihin.)
http://www.kvaak.fi/images/articles/26022017232955-2.jpg

Analoginen maailma on kovin erilainen kuin digitaalinen. Analoginen painatus ja piirrosjälki soljuu "fraktaalimaisesti" äärettömyyksin pyöreällä päättymättömällä perusominaisuudellaan. Digimaailmassa kaikki on lopulta sahalaitaa kun tarpeeksi zoomataan.

Siksi skannauksen on oltava valtavan suuri, jos halutaan päästä mahdollisimman lähelle ("analogista") alkuperäistyötä. Mielellään niin suuri kuin vain laitteistot sallivat. Ei sitä itsekään tykkää usein 1200 dpi:nä skannailla kun siinä menee loputtoman kauan, vaikka nykyinen skannerini onkin nopein mitä on ollut (300 dpi tulee hetkessä). Ja 1200-fileiden kanssa on tuskaa työskennellä omalla koneellani. Bitmapiksi muunneltujen käsittely on toki nopeampaa. Webbiin nykyään eniten tulee kuitenkin tehtyä.

Näistähän on pikselikeskusteluissa ollut paljon juttua. Monimutkaisia teknisiä juttuja tämä digipainatus, joten ei sinällään ihme kuinka laatu vaihtelee niin valtavasti nykyisin. Onhan siitä inspiraatiota taiteiseenkin saatu, esim. REM:in digitaalisia virheitä käsittelevä musiikkivideo oli nerokas.

Laitetaan jo tavan vuoksi kun tähänkin liittyen sattui olemaan aiheeseen sopivat sarjisstripit . Strippi-idea jatkuu muihinkin inspiroiviin julkaisumaailman virheisiin ja häiriöihin jatkossa.

PS. Olen muuten etsinyt vanhoja kellertäviä ja hauraita papereita joille olen ajatellut seuraavan kerran jotain sarjakuvaa painaa niin saa tutun ja mukavan kotoisan oloista jälkeä. Esikuvana 50-70-lukujen akkarit.

[Jarkko Sikiö]

Vaikka vertailukuvassa ei olekaan näkyvillä miltä jokainen ruutu näyttää erikseen, jolloin saisi tarkan vertailun aikaiseksi.

Täällä voi tarkastella koko sivua.

Blogi on muutoinkin metkaa luettavaa, harmi vain, että kirjoittajan innostus loppui lyhyeen. Tämä kuitenkin on tyypillistä, että entisöintiin perehtynyt taustoittaa työtään hirmuisella innolla ja lopettaa sitten turhautuneena kommenttien ollessa luokkaa "ooksä vähän tyhmä, mikset sää vaan piirrä sitä läpi ikkunaa vasten".

[Jarkko Sikiö]

Sarjakuvan värittäminen se oli ennen digiaikaa metkaa touhua. Tuosta saisi joku painoalan ihminen vaikka kirjoittaa oman juttunsa.

Jim Keefe kuvaa lyhyesti työtään kotisivuillaan.

Tässä on moniosainen blogikirjoitus, jossa (sekavasti) yhdistyvät henkilökohtainen muistelu, käytännön esimerkit ja alan sekä teknologian kehitys.

Täällä on myös em. blogia havainnollisempi esimerkki (Teräsmies-sivu) siitä, kuinka värikoodit olivat värittäjän keino kommunikoida seuraavan työvaiheen suorittajien kanssa.

[Petri Aarnio]

Kaikki ylläoleva on kiinnostavaa. Ja sitten vähän lisää:

Kaiken kuvatuotannon pyhä periaate on ettei sarjatuotannollinen julkaisumedia (pikselit, nelivärierottelu, rasteripiste, paperi) näy. Tai tarkemmin sanottuna kiinnitä liiemmin huomiota. Tätä ajatusta vasten vanha sarjakuvahan on paradoksaalisesti juurikin sitä. Julkaisumedian näkymistä; rasteri ja kellertävä paperi. Ei ihme että Warhol tykkäsi niistä.

Eli lähtökohtana on pintaoriginaali, jota pitää pystyä toisintamaan mahdollisimman uskollisesti, siten tämäkin tarina ulottuu aina Guttenbergiin asti. Muttei mennä nyt sinne.

Tuosta bitmap muodosta. Minä käytän export muodossa juurikin tuota 600dpi bitmapia. Input eli skannausreso on pääosin 300 dpi 1:1 koossa. Metodia käytän ditherointia mikäli vähänkin viivojen sivuilla on sävyä joka uhkaa kadota.

Painettaessa moiren vuoksi stokastinen rasteri on suositeltava vaihtoehto.

[Petri Aarnio]

Paperille tehtäessä pullonkaula eli se mikä määrittelee lopullisen laadun on painon käyttämä rasteri. Me voidaan kuvaa työstäeessä laittaa siihen vaikkapa kuinka korkeita tarkkuuksia mutta optimaalinen on riittävä. Käytännössähän PDF:kai tekeminen pudottaa kuvien resot 300dpi. Näin esim. Otavan kirjapainon sarjakuva-asetukset tekevät.

Tarzanit skannasin sisään 400dpi.

Digitaalisella puolella, kun kuvaan halutaan zoomata sisään tilanne on tietysti eri.

[Reima Mäkinen]

Käytännössähän PDF:kai tekeminen pudottaa kuvien resot 300dpi. Näin esim. Otavan kirjapainon sarjakuva-asetukset tekevät.

Tarzanit skannasin sisään 400dpi.

Väreille 300dpi riittää. Mutta mustalle ei (esimerkiksi viivanpaksuudet kärsivät, kovin ohutta mustaa viivaa ei tuolla pelillä saa sisään eikä ulos). Ylipäätään tuo on semmoista sanomalehtilaatua.

Jos taas painon Rippi survoo mustaa värien sekaan, lienee aika sama mitä resoa mustalle käyttää.
Ennen digiaikaa joka värille oli aidosti oma originaali. Nykyään on kaiken maailman kompensaatiota, jolla saadaan musta mustemmaksi ja säästetään toisaalta muita värejä mustaa lisäämällä. Lopputuloksena menetetään tarkkarajaiset mustat viivat (esim. sanomalehdissä). Näyttää OK:ta jos satut olemaan lyijykynäartisti, mutta tekee pahaa jos satuit arvostamaan tussiviivaa.

No, toki stokastinen rasteri on nykymuodossaan ja käyttötavassaan mainio keksintö verrattuna vanhaan.

[Reima Mäkinen]

Entisöinti on mielestäni digimaailmassakin hyvä sateenvarjotermi ihmisen suorittamalle, alkuperäissarjakuvan erityisominaisuudet huomioivalle työlle.

Terminologia maailmalla riippuu siitä, kuinka entisöinnin ammattilainen näkee työnsä ja oman roolinsa.

Suomessa voidaan reproamista käyttää synonyyminä entisöinnille olkoon sitten anglismi tai  uusiokäyttöön otettu, reprokameraan viittaava, ammattitermi.

En kiellä etteikö kuka tahansa saisi tai voisi käyttää mitä tahansa termiä mistä tahansa.
Tietokonbehommissa (ja sarjakuvastudioilla) on hyvin yleistä ollut se että sanasto muodostuu työyhteisöissä. Niinpä termistö saattaa olla sekavaa ja vaikeasti hahmotettavaa, osin vakiintumatonta.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä että jos on olemassa hyvät ja selkeät sanat, miksi niitä pitää sotkea tai keksiä uusia termejä. Tai no, ymmärrän että joskus kun halutaan myydä vanhaa uudessa paketissa sille keksitään uusi nimi. Graafisella alalla retusointi on kuitenkin yksiselitteisesti painettavaksi tarkoitetun originaalin korjailua ja tuottamista (välineestä riippumatta ja reproaminen on sitten jotain muuta. Lähinnä painamista tai monistamista. Tyyliin reprokamerasta tulee reproduktio kun kuva, paperi tai filmi "kehitetään". Mitään restaurointeja tai entistyksiä ala ei ole perinteisesti tuntenut. Uusinta- ja näköispainokset toki, sekä faksimilet käyvät "entisyksestä".

Lainaukset Graafisesta tietokirjasta.

[Jarkko Sikiö]

En minä sitä kiellä, etteikö graafisella alalla olisi vanhaa suomenkielistä ammattitermistöä.

Sen kyseenalaistan, että sen käyttäminen tässä yhteydessä olisi parempi kuin ulkomailla käytetyn termistön suora kääntäminen.

Tehdäänkö Suomessa sarjakuvan entisöintiä lainkaan? Jos ei tehdä, niin olisi keinotekoista raahata vanhentunutta ammattitermistöä ja koettaa antaa sille uusiomerkityksiä.

Sen sijaan Yhdysvalloissa on entisöintiä tehty 90-luvun alusta lähtien. Vanhat supersankarikokoelmat (DC Archives, Marvel Masterworks mitä niitä nyt oli) entisöineet tekijät puhuivat entisöinnistä (restoration) ja moni ammattilainen käyttää edelleen termiä kuvaamaan työtään.

Sarjakuvan restaurointia perinteisin menetelmin on tarjottu palveluna Yhdysvalloissa ennen digiaikaa ja tarjotaan vielä tänä päivänäkin, ainakin yrityksillä näyttää olevan nettisivut pystyssä, joten olemassa oleva termi on vain otettu digimaailmassa uusiokäyttöön.

Siellä nuorempi polvi puhuu entistä enemmän uudelleen tuottamisesta (reproduction). Minusta se on vähän sukupolvikysymys, että korostetaanko edeltäneiden työtä (entisöidään) vai omaa ammattitaitoa (tuotetaan uudelleen).

Suomessa tietotekniikka on vaikuttanut valtavasti kieleen ja retusointi tarkoittaa varmasti arkikielessä (valo)kuvan korjausta kuin sanakirjaselitystä.

Jos mennään takaisin siihen, mitä Suomessa tehdään tai ei tehdä, niin mm. Tex Willer Kronikat ovat täysin entisöimätöntä. Parempilaatuinen Tex-materiaali (Kirjastot ja kovakantiset uusintapainokset) tulevat sellaisenaan Suomeen.

Aku Ankan näkkäreistä ei ole niin vahvoja muistikuvia, että osaisin sanoa, onko niitä sivuja ehostettu. Hämiksen näkkärit eivät ainakaan olleet.

En ole Lataamon tilaaja, ovatko siellä ne rumimmatkin takavuosien lehdet entisessä kuosissaan, vai onko niille tehty kauneusleikkauksia?

Tarzan-kirjat ovat ainoa tuntemani julkaisusarja, joissa ensimmäisestä sivusta alkaen näki, että edes astuttiin samalle kentälle ulkomaan elävien kanssa.

[Reima Mäkinen]

Sen kyseenalaistan, että sen käyttäminen tässä yhteydessä olisi parempi kuin ulkomailla käytetyn termistön suora kääntäminen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa on entisöintiä tehty 90-luvun alusta lähtien. Vanhat supersankarikokoelmat (DC Archives, Marvel Masterworks mitä niitä nyt oli) entisöineet tekijät puhuivat entisöinnistä (restoration) ja moni ammattilainen käyttää edelleen termiä kuvaamaan työtään.

Siellä nuorempi polvi puhuu entistä enemmän uudelleen tuottamisesta (reproduction). Minusta se on vähän sukupolvikysymys, että korostetaanko edeltäneiden työtä (entisöidään) vai omaa ammattitaitoa (tuotetaan uudelleen).

Ulkomailla käytetyn termistön suora kääntäminen menisi minusta näin:
reproduction= tuottaa uudelleen
restoration= (digitaalinen) korjailu tai retusointi

Jolloin termi entisöinti/reestaurointi jäisi jäisi vastaavaan käyttöön kuin se on ollut vaikkapa kirjojen, maalausten ja huonekalujen kanssa. (teos) kappaleen korjaaminen/ entisöinti

Tehdäänkö Suomessa sarjakuvan entisöintiä lainkaan? Jos ei tehdä, niin olisi keinotekoista raahata vanhentunutta ammattitermistöä ja koettaa antaa sille uusiomerkityksiä.

Jossakin määrin kai divarit pyrkivät kohentamaan lehtien kuosia. Muutenkin lehtiä, siis fyysisiä kappaleita korjaillaan. Digitaalisessa korjailussa tulee uusintapainosten kanssa äkkiä sama seinä vastaan kuin uustuotannossakin. Ihmistyö on liian kallista.

[Jarkko Sikiö]

Jolloin termi entisöinti/reestaurointi jäisi jäisi vastaavaan käyttöön kuin se on ollut vaikkapa kirjojen, maalausten ja huonekalujen kanssa. (teos) kappaleen korjaaminen/ entisöinti

Tästä me ollaan eri mieltä varmaan jo eroavien taustojen vuoksi. Minulle tuo alkuperäiskappale on eräässä mielessä vähämerkityksellisempi.

Hahmottaisin myös sähköisen sarjakuvan osalta asiat tyyliin data, informaatio ja tieto (vrt. skannattu sivu, työversio liittyvine metatietoineen ja lopputuote), minkä mukaisesti vasta viimeinen, jalostettu muoto on merkitsevä.

Minusta entisöinti on erinomainen paitsi, ettei kyse ole anglismista myös siitä syystä, että sana kertoo heti, mikä on toiminnan tavoite.

Toki reproduktio sopii hieman kuin musiikin puolella puhutaan remasteroinnista.

Sen sijaan digitaalinen korjailu ei juuri synnytä mielikuvia ja retusointia vastustan juuri em. viestissä mainitsemastani syystä, eli moni mieltää retusoivansa valokuvia.

Jos sivuutetaan terminologia, niin tuo printtilaadun rinnalle syntynyt digilaatu on aivan uusi ongelma.

Se on niin iso ongelma, että digitaaliseen muotoon saattamisen kaksi eri ääripäätä ovat kaksi ihan eri toimintaa, ja ne pitää erottaa toisistaan.

Itse pyrin vasta parhaani mukaan kuvaamaan ongelman.