Artikkelit | Teksti: Jarkko Sikiö | Julkaistu: 01.03.2017 klo 05:00:00 | Luettu: 2440 kertaa

Sarjakuvan entisöinti


Harrastajien kuluttajatietoisuus on jäänyt sähköistyvän sarjakuvan kehityksestä jälkeen.

Tässä artikkelissa esitellään lyhyesti, mitä on sarjakuvan tietokoneavusteinen entisöinti sekä kuvataan, mitkä ovat sen keskeisimmät haasteet. Lopuksi osoitetaan, kuinka entisöinnin laiminlyönti näkyy sähköisessä kuluttajatuotteessa.

Epätäydellinen tulevaisuus


Sarjakuvaa on julkaistu yli sadan vuoden ajan. Sähköinen sarjakuva sen sijaan ei nykymuotoisena kuluttajatuotteena ole täyttänyt vielä vuosikymmentäkään.

Kustantajat ovat täydentäneet sähköisiä arkistojaan vauhdikkaasti. Kattavuus, pienet puutteet sivuuttaen, on erinomainen. Sen sijaan sisällön osalta ennen digiaikaa julkaistuissa sarjakuvissa on puutteita, ja suoranaisia virheitä, joita niiltä ei odottaisi.

Sarjakuvan entisöinti on digitointia laajempi käsite. Kun entisöintivaihe sivuutetaan, päätyvät alkuperäisjulkaisussa olevat – sekä digitointiprosessin aikana syntyvät – puutteet sähköiseen kuluttajatuotteeseen.

Sama sivu, kaksi eri digilaatua

Tässä yhteydessä entisöinti, tai restaurointi, rajataan tarkoittamaan ihmisen suorittamaa, alkuperäissarjakuvan erityisominaisuudet huomioivaa työtä. Ammattikielellä puhutaan myös reproamisesta.

Kerran kadotettua ei koskaan...


On suuri tragedia, ettei usein alkuperäistaidetta, toisinaan edes painofilmejä, ole säilynyt jälkipolville. Tulipaloa tai vesivahinkoa tavanomaisemmin sarjakuvataiteen turmaksi on koitunut järjestelmällinen tuhoaminen. Lisenssisopimuksessa kustantaja saatettiin jopa erikseen velvoittaa hävittämään alkuperäistaide – polttamalla!

DC Comics on vuodesta 1954 alkaen arkistoinut painofilminsä. Kuitenkin osa on vuosien saatossa kadonnut. Samoin alkuperäistaidetta on runsaasti teillä tietämättömillä. Kuvaava luku on, kuinka Jack Kirbyn tuottamista 8 000 alkuperäissivusta enää vajaa neljännes oli Marvelin hallussa palauttamisen tullessa ajankohtaiseksi vuonna 1987.

Kun sen enempää orinaalisivuja kuin painofilmejäkään ei ole käytössä, vaaditaan entisöintiä varten alkuperäinen painotuote. Harvinaisimmat keräilykohteet eivät ole lainkaan restauroinnin ammattilaisten ulottuvilla. Keräilijät usein torjuvat kustantajien vetoomukset arvoyksilöiden, sekä originaalisivujen, skannaamisesta.

Uusintapainosten julkaisemiseksi taidetta on ääritapauksissa jouduttu luomaan uudelleen alkuperäisen taiteilijan työhön enää osallistumatta.

Entisöinti perinteisin menetelmin


Sarjakuvan entisöinti perinteisin menetelmin on aikaa ja taitoa vaativaa käsityötä. Se on pääsääntöisesti väistynyt tietokoneavusteisen restauroinnin tieltä. Kuitenkin osa ammattilaisista yhdistää tarpeen mukaan perinteisen ja digitaalisen entisöinnin menetelmiä.

Perinteinen entisöinti jakautuu karkeasti kolmeen työvaiheeseen. Konservoinnissa lehden sivuilta poistetaan tahrat, suoristetaan kosteuden kurtistama paperi ja korjataan kohteeseen kuulumattomat virheet.

Seuraavaksi kohteesta korjataan repeytyneet sivut. Työvaihe tunnetaan menetelmästä riippuen eri nimillä. Tavanomaisin lienee paperikuidun lisääminen kemiallisesti (engl. leafcasting).

Lopuksi haalistuneet värit palautetaan entiseen loistoonsa. Viimeinen työvaihe on vaativin ja siten myös hintavin.

Vaativan restauroinnin läpikäyneen kohteen keräilyarvo on usein tiessään. Siten yksityishenkilön toimeksianto on perusteltua, kun kohteella on tunnearvoa omistajalleen, tai se annetaan lahjaksi.

Kustantajan tavoitteena on uusintapainosten julkaiseminen, jolloin alkuperäisjulkaisun kohtalo on toissijaista. Sivujen valkaisu kemiallisesti tuhoaa restauroinnin kohteen.

Tietokoneella suoritettu entisöinti on perinteisiä menetelmiä nopeampaa ja edullisempaa.

Rick Keene – digientisöinnin pioneeri


Tietokoneavusteinen entisöinti juurtaa 90-luvun alkuvuosiin. Tuolloin laitteistot ja ohjelmistot olivat vasta saavuttamassa ammattikäytön digitaaliselle kuvankäsittelylle asettamat vaatimukset.

Rick Keene (s. 1954) on alan pioneeri. Keene tutustui digitaaliseen kuvankäsittelyyn omatoimisesti, harrastuksen kautta. Freelancer-ura sarjakuvien restauroinnin parissa alkoi Keenen lähetettyä työnäytteensä DC Comics -kustantajalle. Omien sanojensa mukaan Keenen oli perusteltava digiteknologian hyötyjä yritykselle, jonka toimituksessa ei tuolloin ollut lainkaan työasemia.

Uransa Keene aloitti Atarin valmistamilla työasemilla. Harrastajakäytössä palvellut Atari ST ei yltänyt ammattikäytön vaatimuksiin. Keene vaihtoi sen korkeamman näyttötarkkuuden vuoksi Atari TT -laitteistoon. Sittemmin Keene on käyttänyt työssään Macintosh-työasemia (7100 ja 8600) sekä PowerPC-koneita (G3 ja G4).

Keenen entisöintiprosessin vaiheet

Keenen Atari TT -työasemalla käyttämä kuvankäsittelyohjelmisto oli Migraph Touch-Up. Ohjelmistossa ei vielä ollut Keenen työssään tarvitsemia suodatintyökaluja. Erityisesti mustavalkoiseksi muunnetun kuvatiedoston "siivoaminen" – muunnosalgoritmin tuottamien jäännöspikseleiden poistaminen – osoittautui aikaa vaativaksi työvaiheeksi.

Keene otti yhteyttä suoraan ohjelmiston kehittäjään. Sattumoisin Keenen puhelimitse tavoittama koodaaja oli sarjakuvaharrastaja, joka Keenen projektista kuultuaan lupautui toteuttamaan suodatintyökalun korvauksetta.

Sivujen siistimiseen vaadittu ohjelmistorutiini oli yleiskäyttöisempi kuin Keene saattoi aavistaa. Se lisättiin jo seuraavaan Touch-Up-ohjelmiston versioon. Tätä nykyä ominaisuus tunnetaan kuvankäsittelyohjelmistojen perustoimintona "kohinanpoisto" (engl. noise reduction).

Varhainen painotekniikka


Entisöinnin suurimmat haasteet ja kiistat liittyvät, enemmän tai vähemmän suorasti, painotekniikkaan.

Sanomalehtisarjat, kuten Little Nemo in Slumberland, näyttivät värien osalta erilaiselta riippuen luettiinko sitä Yhdysvaltojen itä- tai länsirannikolla! Kahden saman lehden eri yksilön värit saattoivat erota toisistaan riippuen siitä, tulivatko ne painosta ensimmäisten vai viimeisten joukossa.

Väriongelmat eivät rajoittuneet sanomalehdissä julkaistuihin sarjakuviin, vaan arvokkaampi painofilmeihin perustunut painatus (full color photograph printing) kärsi samoista ongelmista.

Ensimmäinen painoissa käytetty värijärjestelmä, CMYK, kehitettiin viime vuosisadan alussa. Sen mukaisesti neliväripainatuksessa kohdennetaan neljä erillistä painofilmiä päällekkäin. Kukin vastaa yhtä CMYK-osaväriä. Kyseessä ovat syaani, magenta, keltainen ja musta. Sivulla näkyvä lopputulos syntyy painofilmien yhdistelmästä.

Kuvittaja antoi ohjeet värikoodeina
Kuvittaja antoi ohjeet värikoodeina
Standardista huolimatta väriratkaisut olivat yleisesti painotalokohtaisia vielä 70-luvulle asti. Sivuilla näkyvä lopputulos riippui värittäjän tekemien valintojen sijaan siitä, kuinka painotalo muodosti painovärit tai koneenkäyttäjä valitsi musteet hyllystä.

Ongelman kokonaiskuva on käytettyjä painovärejä laajempi. Edellisen vuosisadan alussa painotalot usein muodostivat syaanin ja magentan punaisen tai sinisen sävyistä. Tavanomaista oli sekin, ettei mustaa varten valmistettu erillistä painofilmiä. Tämä näkyi viivojen epätarkkuutena ja sivujen suttuisena yleisilmeenä. Kohdennusvirheet – yhden painofilmeistä siirryttyä paikaltaan – näkyivät puolestaan "haamukuvana".

Suomessa tunnetuin esimerkki painon väriongelmista lienee Vihreä Mies Hulk. Harmaan sijasta jätti tunnetaan vihreänä, koska paino ei kyennyt tuottamaan haluttua lopputulosta 60-luvulla. Uudelleenjulkaisujen sivuilla Hulk sen sijaan esiintyy vihreänä. (Katso esimerkkikuvat Kvaakin Hulk-esittelystä.)

Hulkin tapaus tiivistää värien restaurointiin liittyvän peruskysymyksen. Entisöidäänkö värit sellaisiksi kuin värittäjän ne uskotaan tarkoittaneen; kuin ne ovat painosta tullessa näyttäneet; vai siten kuin ne tänään painettuina näyttäisivät?

Keenen edustama koulukunta uudelleenvärittää sivut modernein menetelmin, huomioimatta alkuperäisen värittäjän tekemiä valintoja.

Mustaa valkoisella


Tavoite sivujen mustavalkoisiksi muuntamisessa on entisöidä tussiviiva. Tähän liittyy kaksi haastetta. Analogisen muuntaminen digitaaliseksi paitsi hävittää informaatiota myös lisää sitä kohinan muodossa. Tämän lisäksi vanha painotekniikka ongelmineen, edellä olevassa kappaleessa kuvatuista syistä, vaikeuttaa tussiviivan erottamista väreistä – aivan erityisesti CMYK-mustasta. Käytännössä paino tuotti mustan lisäksi myös harmaan sävyjä, jotka yksinkertaisimmat algoritmit tulkitsevat joko mustaksi tai valkoiseksi.

Kuvittajien suosima väripaletti
Kuvittajien suosima väripaletti
Ihminen voi arvioida taiteilijan viivaa muuntamalla värit harmaasävyihin tai muutoin kuvaa käsittelemällä. Entisöinnin asiantuntijoilla on kuitenkin näkemyksellisiä eroja sen suhteen, kuinka saavutetaan paras lopputulos. Lopputuloksen, reproduktion, katsotaan siten viime kädessä vastaavan entisöinnin ammattilaisen näkemystä alkuperäistaiteesta.

Hallitsevan nykykäsityksen mukaan ei – alkuperäistaiteen ja painofilmien puuttuessa – tussiviivan entisöintiä tulisi tavoitella lainkaan. Kyseessä on kuitenkin suurin sarjakuvien entisöintiin liittyvä kiistakysymys, joka jakaa niin ammattilaisia kuin harrastajia.

Koko ongelmakentän voi välttää, jos julkaisun iän annetaan näkyä vapaasti, kuten The Steve Ditko Archives -julkaisujen tapauksessa (Fantagraphics Books). Tyypillisesti ikääntymisen merkit pyritään kuitenkin poistamaan täysin, mikä merkitsee värien eliminoimista. Menettelylle on myös vähemmän ideologisia syitä.

Edullisinta kustantajalle on julkaista alkuperäissarjat ensin mustavalkoisina. Siten entisöintikustannukset voidaan kääntää kassavirraksi jo varhain. Sivujen uudelleenvärittäminen on edelleen työläin, ja siksi myös kallein, entisöinnin työvaiheista myös tietokoneavusteisin menetelmin.

Harrastajien keskuudessa mustavalkoisilla julkaisuilla on kiihkeät kannattajansa. Kuitenkin kriittisten äänten mukaan sarjakuvataiteilijat ovat jo työskennellessään huomioineet sivujen tulevan väritetyiksi, ja paitsi tunteneet aikansa painotekniikan rajoitteet, myös sopeutuneet niihin.

Entisöinnin moderni koulukunta


Käytännössä entisöinnin ammattilaisen tulee olla myös entisöitävän kohteen asiantuntija. Kun käsissä on vanha painotuote haalistuneine väreineen ja kellertävine sivuineen, millaisilta värien tulisi uudelleenjulkaisuissa näyttää?

Harry Mendryk on erikoistunut Joe Simonin ja Jack Kirbyn yhteistyökauden sarjojen entisöintiin. Harrastuksesta alkunsa saanut entisöintityö muotoutui vähitellen vakavasti otettavaksi projektiksi vuosituhannen vaihteessa. Käytännön tuloksiin lukeutuu julkaisusarja The Best of Simon and Kirby (Titan Books).

Kuvankäsittelyohjelmisto, Adope Photoshop, oli Mendrykin tärkein työväline alusta lähtien. Laitteistot ja ohjelmistot olivat kehittyneet merkittävästi siitä, mitä ne olivat Rick Keenen aloittaessa. Siitä huolimatta myös Mendrykin oli tarpeen kehittää entisöintityön vaatimia työmenetelmiä tyhjältä pöydältä.

Merkittävin ero Keenen ja Mendrykin välillä on, että jälkimmäinen pyrkii säilyttämään alkuperäisvärit. Tämän perusteella heidät voi luokitella edustamaan entisöinnin kahta pääkoulukuntaa.

Käytännössä Mendryk ehostaa taiteen korostaen erityisesti tussiviivaa. Värien, myös painoteknisten virheiden, hän pääsääntöisesti antaa näkyä sivuilla. Sen sijaan hän siivoaa mm. ruutujen rajat ylittäneet värisotkut.

Petri Aarnio on puolestaan entisöinyt Russ Manningin Tarzan-seikkailuja. Aarnio ei Mendrykin tavoin tavoittele ajan kulumisen poistamista kuvista tai pyri eliminoimaan vanhan painotekniikan aiheuttamia virheitä.

Henkilökohtaisen näkemyksen painoarvo on lopputuloksen kannalta suuri myös silloin, kun entisöintiä lähestytään samoista lähtökohdista. Aarnio tavoitteli ajan patinaa reproamissaan Tarzan-kirjoissa lisäämällä sivuille taittovaiheessa keltaisen sävyn. Mendryk sen sijaan vastustaa vanhan paperin sävyn tavoittelua modernein paperilaaduin ja tulostimin. Kuitenkin he perustelevat valintansa lähes samoin argumentein, korostaen lukukokemuksen olevan tärkein. (Katso esimerkkikuvat Kvaakin Kultainen leijona -arviosta.)

Lopulta riittävä entisöinnin taso on tapauskohtaista. Siihen vaikuttavat pohjamateriaali ja kohdeyleisö. Suomalaisittain kiinnostavana yksityiskohtana Tarzan-julkaisuissa on uudelleen ladotut, ja uudelleen käännetyt, puhekuplat.

Digitaalisesti sinun


Kuluneen vuosikymmenen aikana on digitoitu satoja tuhansia sarjakuvasivuja. Deluxe Entertainment, Warner Brosin alihankkija, ilmoittaa kotisivuillaan skannanneensa kaikkiaan 27 000 DC Comics -julkaisun painofilmit. Luvun voi muuntaa karkeasti yli 500 000 sarjakuvasivuksi.

Tussiviiva on digitoitaessa muuttunut
Tussiviiva on digitoitaessa muuttunut
Kirjoitushetkellä digitaalisen sarjakuvan markkinajohtaja ComiXology ilmoittaa palvelunsa kattavan kaikkiaan 75 000 julkaisua, mikä varovaisesti arvioiden tarkoittaa yli kahta miljoonaa sivua. Uutuusjulkaisujen lisäksi palveluun lisätään edelleen vanhoja sarjoja.

Sarjakuvaharrastus on sähköisyyden myötä muuttunut teknologiakeskeiseksi. Sisältö on jäänyt lukulaitteiden ja kauppapaikkojen varjoon. Kuitenkin juuri digisisällön painoarvo on korostumassa kustantajien siirtyessä uusiin, digitaalisiin ansaintamalleihin.

Sähköinen kauppapaikka toimii kuten sanomalehden maksumuuri. Lukuoikeus seuraa maksutapahtumaa. Kuluttajan perusoikeuksiin kuuluisi ennen maksutapahtumaa tietää, kuinka digitointi on suoritettu, onko restaurointivaihe sivuutettu ja millainen on digisisällön laatu.

Ruma totuus


Ei jokainen sarjakuva ole entisöinnin arvoinen. Sähköisten arkistojen kasvattaminen on merkittävin osin ollut massadigitointia. Laatutaso kuitenkin laskee automatisoinnin asteen kasvaessa, kun virheet siirtyvät sellaisenaan läpi digitointiprosessin. Lisäksi prosessin aikana syntyy uusia virheitä.

Taiteilijan ja kohteen erityisominaisuudet huomioimatta jättävän digitoinnin kavaltaa kuvituksen herkimpien viivojen katoaminen. Toisinaan myös musta väri on vallannut alaa.

Koko painosta koskevien virheiden eliminointi, kuten aukeamien taitokset, vaativat taiteen osittaista uudelleen tuottamista. Entisöinnin sivuuttaminen näkyy rumana leikkauksena tai valkeana kaistaleena. Tätä yksinkertaisempien virheiden, kuten tahrojen, korjaamiseen vaaditaan kuvan retusointia.

Toisinaan digitointi on suoritettu skannausvaiheesta lähtien, vaikka uusintajulkaisu on ollut saatavilla ts. julkaisu on jo entisöity. Tämä kertoo paitsi massakäsittelyn edullisuudesta myös kustantajan haluttomuudesta tarjota samaa laatua sähköisenä kuin paperilla. Käytännössä printtilaadun rinnalle on kehittynyt suuresti vaihteleva digilaatu.

Harrastaja voi vasta omakohtaiseen kokemukseen – kustantajasta ja julkaisuvuodesta – tukeutuen tehdä oletuksia lopputuotteen laadusta. Onko sama sivu eri julkaisujen välillä skannattu samasta lehdestä? Onko sama sivu digilehden ja digikokoelman välillä identtinen vai jälkimmäisen tapauksessa entisöity?

Sähköisten arkistojen ei voi odottaa ehostuvan vähitellen, toisiaan seuraavin iteraatioin, ilman kuluttajien painostusta. Viime kädessä painetta kustantajia kohtaan ei synny ilman kuluttajatietoisuuden kasvua. Sen sijaan alhainen laatutaso vähentänee mielenkiintoa vanhoja sarjoja kohtaan. Tänään koettu laatutaso voi siten leimata vanhoihin sarjakuviin liitettäviä mielikuvia vuosikymmenien ajan.

Hinnan asettaminen laadun edelle, niin kustantajien kuin harrastajien toimesta, vahingoittaa alaa.


Keskustele sarjakuvan entisöinnistä Kvaakissa.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali