Sekä tätä edeltäneissä ja seuranneissakin Suicide Squadin osissa monille lukijoile ongelman tuottaa sarjan syvänharmaa moraalinen ambivalenttius.
Hirviötä on kosolti, useimmat päähenkilöitä eivätkä läheskään aina parempia kuin vastustajansa. Ei motiiveissa eikä teoissa.
Pinnallisesti katsastettuna tämä tekee siitä monille kyynisen ja liki nihilistisenkin, mutta silloin jää huomaamatta moninaiset persoonat ja kohtalot iskuryhmän sisällä.
Amanda Wallerin suoraviivainen real politik suhtautuminen ongelmanratkaisuihin on sinänsä upea ja sarjan kantavia voimia.
Sarjassa on myös sentimentaalinen, lähes tunteellinen puolensa, mikä antaa mukavan vastavoiman ultraväkivallalla leikkimiselle. Hahmoilla on tunteet aika pinnassa, vaikka ovatkin välillä niin koviksia että.
Ruudut ovat väsyttävästi liiankin dynaamisia ja perspektiivileikeillä ylikorostetaan tapahtumia, kaiketi ihan tarkoituksella, koska tässä saa mennä överiksi ihan kunnolla. Voi sarjakuvalehtenä toimia paremmin kuin kokoomassa, jossa tykityksen välillä ei ole taukoa.
Amanda Waller on vain töissä ja tekee pragmaattisesti mitä on tarvis. Pelottavin hahmo, ehdottomasti.