Gail Simone

[Jarkko Sikiö]

Ensisijaisesti DC Comics -sarjoista tunnettu Gail Simone on fanien suosiossa.

Kun vielä IGN rankkasi hänen sarjansa korkealle 2000-luvun parhaat tarinakokonaisuudet listauksessa, päätin minäkin niihin tutustua. Täytyy oikein kiitellä tuota listaa, sillä olen sen avulla löytänyt paljon viihdykettä.

Tätä lukurupeamaa ennen olin tutustunut vain Kickstarter-rahoitettuun Dark Horse -julkaisuun Leaving Megalopolis. Kyseessä oli vahva suoritus, jota kehaisin lyhyesti myös Kvaakin etusivulla. Ei se silti minua vielä vakuuttanut, että olisin sen suurempaan lukuprojektiin tarttunut.

Totesin Secret Six -minisarjan olevan mielenkiintoinen aloituskohta. Tämä osoittautuikin erinomaisen viihdyttäväksi paketiksi, jonka jatkoksi lukaisin vielä seitsemän osaa Secret Six -sarjaa.

Sittemmin kelasin vielä aivan alkuun, eli Villains United -minisarjaan ja sen jatkoksi Infinite Crisis -myllerrystä sivuavaan speciaaliin. Itse sarjaa lukaisin puoleen väliin, eli numeroon 18 saakka, kunnes toimitus Blackest Night -crossoverilla sorkki parhaimman terän.

Kenties Villains United on se luontevin aloituspiste, mutta olin itse tyytyväinen valintaani. Secret Six -minisarjassa on pientä twistiä, kuten myös 36 numeron mittainen pääsarja. Simone on kuvittajiensa avustuksella luonut hienoisen LGBT-vireen (joka ei siis johdu yksin naisparista), mikä kaiken supersankarijurotuksen keskellä on oikeastaan virkistävää.

Secret Six -sarjan idea on, että DC-universumin pahat pojat, kuten 80-luvun Teräsmiehen Batman-jatkosarjasta tuttu Deadshot, yhdistävät voimansa.

Simone yhdistää supersankarimaailman logiikkaa, inhimillistää muutoin ohuissa "minä tapan sinut" -rooleissa nähtyjä pahiksia – lähinnä tekemällä näistä naurettavia – ja keittää sellaista Claremont-vaikutteista saippuaa. Simonen paras oivallus on kuitenkin kierrättää hahmoja ahkerasti, ennen kuin Mad Hatter -tyyppisistä hahmoista ehtii paras terä kadota. Vakiokaartin kohdalla Ragdoll-hahmo jo kaipaisi jäähypenkkiä ja Banea Simone ei oikein ole saanut haltuun. Toisaalta Banen lisääminen järkyttää ryhmädynamiikkaa, hahmoa kun ei oikein osaa pitää humoristisena välikevennyksenä.

Tässä kohden vaiheessa katsastin Simonen Birds of Prey -sarjaa. Käytännössä sarja alkaa Oraclen ja Mustan kanarialinnun yhteissarjana, mutta mukaan lisätään Huntress ja Simonen omia sivuhahmoja.

Hahmokaartin kasvaessa keskushahmo on Oracle, joka vaikuttaisi olevan Simonen alter ego – tai ehkä pikemmin avatar – äidillisen ohjaavasti muihin suhtautuva opastaja.

Sarjaa kuvitti pitkän tovin brasilialainen Ed Benes, mistä johtuen sarja on ruma kuin petolinnun persaus. Simonen täytyy siis voittaa sekä hahmojen vähämerkityksellisyys sekä kuvittajan taidottomuus. On se aikamoinen ponnistus, todellakin.

DC Comics mainostaa sarjaa erään arvostelijan tokaisulla "a well written quilty pleasure", mikä kai asemoi tämän melko pitkälle. Kaikista Simonen kyvyistä huolimatta tämä on tarjouslaarilukemistoa. On mainio juttu, että vahvoja naishahmoja nostetaan esiin, kuten sekin että niitä kirjoittavat naistekijät. Silti varmaan puolet lukee tätä siinä toivossa, että Batman tekee lyhyen cameon.

Toivon mukaan Simone luo vastaavan uran, kuten Jeff Lemire jne. eli pystyy luomaan omaehtoisesti itse omistamiaan sarjoja, mutta saa voita leivän päälle isojen talojen palkollisena.

[Curtvile]

Simonen töistä itse nostaisin Secret Sixin ja Wonder Woman kauden lisäksi esiin hienon The Movementin joka jäi valitettavan torsoksi kiitos toimituskunnan ja merkonomiosaston.

Simonen NEw 52n Batgirl on sitten sellainen kasa kuonaa että on vaikea tajuta miten ja miksi. Parissa sivuhahmossa on ideaa mutta siinä se.

[Jarkko Sikiö]

Tutustuin muiden sarjojen innoittamana Simonen yhteistyöhän John Byrnen kanssa (Action Comics 827 alkaen).

Ei se juuri innoittanut silmäilyä suuremmin lukemaan. Olihan tuossa monissa kohtauksissa perinteisiä byrnemäisyyksiä, mutta nostalgian sijaan ne tuntuivat enää kovin väsyneiltä.

Hyvään tussaajaan yhdistettynä Byrnen kynänjälki kyllä näytti aivan hyvältä, mutta luonnosmaisemman viimeistelijän kanssa jälki ei juuri miellyttänyt. Valitettavasti täytyy todeta, että aika vain on ehtinyt hieman Byrnestä ajaa ohitse – ja kyseinen yhteistyö on sekin vuodelta 2005.

[Veli Loponen]

Byrne on ihan huippu edelleen, etenkin jos tussaa itse. Action Comicsissa valitettavasti toimituskunta pisti Byrnelle huonoja tussaajia. Nelson, vaikka näyttikin hyvältä, piirteli omiaan ja muut teki aika kaavamaista jälkeä.
Toihan oli viimeisiä kertoja, kun Byrne on tehnyt DC:lle töitä. Marvelillehan hän lopetti työskentelyn jo 2000-luvun alussa.

[Jarkko Sikiö]

Clean Room (Vertigo, 2015) on moneen vuoteen kiinnostavin aloittamistani kauhusarjoista. On tässä vielä hivenen scifi-henkeä, mikä minun kirjoissani on aina plussaa.

Onneton minä, joka ensimmäisen numeron päätössivun vuoksi jätin tämän sikseen tuoreeltaan. Uusi aloitus potki persauksia kunnon kierteellä. Tekijät Gail Simone ja Jon Davis-Hunt nappaavat hyvän otteen lukijasta. Oikein jännittää, mitä on vielä tulossa.

[Jarkko Sikiö]

Clean Room (Vertigo, 2015) on moneen vuoteen kiinnostavin aloittamistani kauhusarjoista.

Hyvin tämä kulkee sinne 12 numeroon saakka. Olisiko toimitus ilmoittanut Simonelle, että kokonaismitta rajataan 18 osaan.

Viimeinen kolmannes vedetään silminnähden hätäisesti päätökseen, ja monissa kohdin sisäinen logiikka on koetuksella.

Kaiken lisäksi vaihtuu myös kuvittaja, mikä näissä aina ärsyttää vaikkei uudessa kuvittajassa mitään vikaa olekaan.

Tuli tätä lukiessa moneen otteeseen mieleen, että olisiko Simone kaavaillut tarinasta kirjaa. Tätä kehitellään monesti alkupuolella siihen tyyliin, etten ihmettelisi yhtään.