Joku kyseli, koska viimeksi on ilmestynyt "Taikaviitaton" Taskari. Ei siitä aivan kymmentä vuotta ole, no. 284 (
Pikkujättiläinen) on edellinen, jonka yhdessäkään tarinassa Viitta ei esiinny. Ilmeisesti tuolloin on tehty periaatepäätös, että jokaisessa Taskarissa (ja muiden maiden vastaavissa pokkareissa) on Taikista oltava. Nyt tästä joustettiin todennäköisesti satasivuisen Tuplanollan vuoksi.
Voisi sanoa, että jo oli aikakin, seitsemän ja puoli vuotta ilman taukoa Taikaviitasta. Hahmossa ei sinällään mitään vikaa ole ja nykyäänkin ilmestyy välillä todellisia mestariteoksia (muistakaa viime marraskuu ja yksi kaikkien aikojen parhaista Viitta-tarinoista), mutta liika on liikaa. Hyviä tarinoita ei riitä joka kuukaudelle, esimerkiksi Paperinik-lehdessä alunperin julkaistuista sarjoista valtaosa on aivan kammottavaa kuraa, jota ilman nousisivat niin kirjojen taso kuin (ainakin meikäläisen kohdalla) kiinnostus/innostus niitä oikeasti hyviä Taikaviitta-tarinoita kohtaan. Turha varmaan kuitenkaan toivoa, että tämä Taskari olisi mikään enne tulevasta. Poikkeus tämä on, tuon ylipitkän Tuplanollan takia. Taikaviittahan on tietysti valtavan suosittu täällä, kai ne b-luokan tekijöiden kuolettavan tylsät Paperinik-tarinatkin sitten myyvät Taskareita, vaikka sitä hirveän vaikea onkin uskoa.
Tai eihän se Peetu Perusnappula tietysti eroa laadussa huomaa, kunhan vaan on Taikaviittaa ja kivoja vimpaimia! (Lapset kai tuonkin hahmon suurin faniryhmä ovat.)
Tämän Taskarin tarinoista:
Tuplanolla ja armoton ajojahti (Bosco-D'Ippolito,Mazzarello,Urbano,Freccero) — Tavallaan haluaisin olla tykkäämättä tällaisesta hiukan jopa väkisinväännetystä muoti-ilmiöstä, mutta ovathan nämä tarinat sen verran taidokkaasti tehtyä, hauskaa mutta osittain oikeastikin jännää ja kiemuraista agenttiparodiaa, että kyllä näitä mielellään lukee. Ainakin toistaiseksi, saa nähdä kuinka kauan saaga saadaan pidettyä näinkin tuoreena. Viitteitä toiston puolelle menemisestä on jo ollut, mutta toisaalta tämänkaltaisessa viihteessä sekään ei mikään iso synti välttämättä ole. Mielenkiinnolla odotan, pystyvätkö muut käsikirjoittajat kuin Bosco ja Vitaliano jatkamaan saagaa sen luonteen tai tason merkittävästi muuttumatta. Teresa Radicen ja Alessandro Sistin kirjoittamat osat eivät ole vielä Suomeen ehtineet.
Kuningas Pekka (Halas-Joaquin) — Hyi hitto. Paul Halas on aivan hirveä kirjoittaja, siedettävät aikaansaannokset laskettavissa varmaankin yhden käden sormilla. Typeryyksiä typeryyksien jälkeen. Tarinan loppu on suorastaan järkyttävän huono.
Simppeliuksen satumainen salaisuus (Casty-Ferraris) — Andrea Castellanin ensimmäinen ja toivottavasti (mutta tuskin) myös viimeinen ankkatarina. Ei sillä, ettenkö uskoisi miehen pystyvän ankkojenkin kanssa parempaan, mutta niihin käytetty aika on kuitenkin aina Mikki-tarinoiden teosta pois. Ja Mikki-velhohan Casty on, en usko hänen mitenkään saavan ankkojen kanssa likikään samaa fiilistä aikaiseksi. Edes miehen huumori ei lähtökohtaisesti oikein sovi ankkatarinoihin.
Tämän tarinan osalta yhdyn muiden näkemyksiin siinä mielessä, että siinä on ihan liikaa yritystä ja revittelyä. Professori Löydöksen hahmo on paikoin toki todella hauska, mutta toisaalta vedetty turhankin överiksi. Ja koko ajan on vain se tunne, että tuon oudon miehen tempauksia ihmettemässä pitäisi olla Mikki eikä Roope. Itse tarinahan on selkeä kunnianosoitus Ciminolle, sellaisena toki ihan onnistunut. Loppu on kliseisyydessään ja negatiivisuudessaan Castyn yleiseen tasoon nähden suorastaan surkea, ja kokonaisuutena tarina selkeästi Castyn huonoin ja ensimmäinen jonkinasteinen epäonnistuminen.
Italialais-tanskalainen yhteistuotanto...ei ole vieläkään oikein selvinnyt, mitä tämä tarinoiden tekoprosessiin käytännössä vaikuttaa etenkään silloin kun molemmat tekijät ovat italialaisia (ehkä Ferraris piirtää Egmont-tyylillä, mutta samaa rappiota on miehen piirroksissa ollut viime vuosina myös Topolino-tarinoissa), mutta väkisinkin mieleen hiipii ajatus, että idea ankkatarinan tekemisestä on tullut jostain muualta kuin Castylta itseltään. No, se on puhdasta spekulaatiota. En usko, että Castyn kokeilut ankkain parissa tähän jäävät, ja jos lisää on tulossa, olisi ainakin kiva nähdä myös Castyn itsensä piirtämiä ankkoja. Mutta kuten todettua, "mahdollisimman vähän ankkoja, mahdollisimman paljon Mikkiä" on minun toiveeni.
Yllätysmomentti (Vitaliano-A.Pastrovicchio) — Varsin vaisu tarina Vitalianolta, selvä pettymys. Juoni on aikamoista höttöä, Sisu ei ole noin tyhmä. Alessandro Pastrovicchion piirroksissa ei ole moittimista, painojäljessä sen sijaan on paljonkin. Roistot ovat muuten aika eläimellisen näköisiä, hah.
Ystävyyttä täysikuun aikaan (Macchetto-De Lorenzi) — Kirjan ehdottomasti parasta antia Tuplanollan ohella. Feelgood-tarina kuin suoraan oppikirjasta. Macchetto osaa nämä.
Rentoutusta kerrakseen (Mainardi-Limido) — Ihan kelpo vitsi.
Aito ja alkuperäinen Aku (Gilbert-Bancells) — Aivan kammottavaa roskaa alusta loppuun. Michael T. Gilbertin ei pitäisi saada käsikirjoittaa enää ikinä mitään. Hänen tarinansa aiheuttavat silkkaa fyysistä pahoinvointia.
Eli aika tavallinen tapaus oli tämä Taskukirja. Oli hyvää, oli keskinkertaista, oli huonoa. Ei viime aikojen parhaita kokonaisuuksia missään nimessä.
