No jos sieltä Disney-universumista pitäisi poimia yhden miehen yksi tuote olisi se tietenkin Barksin
Takaisin Klondikeen.
Sensuroimattomana. Hämmästyttäviä tasoja ja sävyjä "pelkäksi" lasten/eläinsarjaksi. Käännekohta Roope Ankan hahmon kehityksessä, kasvutarina jopa. Tässä tarinassa kärttyisästä kitupiikistä tulee lempeitä puolia näyttävä säästäväinen vanhus. Siinä oli tätä psykologista syvyyttä jo 50 vuotta ennen Rosaa. Tältä pohjaltahan Rosa ponnistaa. Tietenkään tämäkään tarina ei toimi täydellisesti ilman sarjan muita osia.
No niin - nyt käytin yhden ainoan ääneni. Olisi voinut mennä huonomminkin. Ehkä muut mainitsevat ne muut jutut.
Timo
Ja kun copy/paste on niin helppoa,
lainaanpa tarkennukseksi vielä omia sanojani Ankkalinnan Pamauksesta, jos jotakuta kiinnostaa, AP4 (1/2000):
Todellinen käännekohta onkin sitten Takaisin Klondikeen, 1952 valmistunut ja vuoden 1953 puolella julkaistu tarina. Tyylipuhdas kehityskertomus, matkan kuvaus jollaisia monet kasvutarinat usein ovat.
Kaikki alkaa Roopen saatua muistinmenetyksen. Lääkäriltä saamansa lääkityksen ansiosta saa hän mieleensä jo kauan sitten unohtamiaan asioita. Ehkä sellaisiakin, jotka hän olisi halunnut jättää kokonaan taakseen. Unohduksen kautta hänen alitajuntansa oirehtii tuoden päivänvaloon tukahdutettuja muistoja. Kun unohtaa, on pakko ryhtyä muistelemaan. Hän muistaa vanhan alaskaan hautaamansa kulta-aarteen, mutta mieleen palautuu myös toinen kulta; Alaskan lumikenttien tytär ja saluunoiden laululintu Kultu Kimallus (Glittering Goldie). "Kultu oli säihkyvä kaunotar - uskomaton ilmestys niillä leveysasteilla, mutta hänen sydämensä oli kylmä ja kova kuin talvisen tundran jää."
Roopen on palattava nuoruutensa maisemiin karuun Klondikeen. Se on siten myös matka sekä hänen menneisyyteensä että mieleensä. Se on henkisesti raskas ja hän kohtaa nuoruutensa virheet, joiden korjaamiseen tarjoutuu mahdollisuus.
Nuoressa Kultu Kimalluksessa Roope oli kohdannut hurjuudessa kaltaisensa. Heidän välillään oli ollut jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Vanhassa syrjäisessä mökissään köyhänä asuva ikääntynyt Kultu on kuitenkin enää vain varjo entisestään.
Roopella on tarkoituksena periä Kultulta vanha velka takaisin. Sen maksaminen tietäisi Kultulle kaikista jäljelle jääneistä nuoruuden muistoista, vähäisistä esiintymisasujensa kanssa käyttämistään kultakoruista luopumista. Tilanne olisi sama, jos Roope joutuisi luopumaan rahoistaan, omista muistoistaan. Ymmärtäen millaiseen köyhyyteen hän Kultun saattaisi, heltyy hän kitupiikiltä ennennäkemättömään tekoon. Mutta koska hän ei pysty myöntämään omaavansa pehmeänkin kohdan sydämessään, saati että näyttäisi tämän "heikkouden" sukulaisilleen, piilottaa hän harkitun hyvän tekonsa huonomuistisuutensa valekaapuun. Roope antaa Kultun "löytää" kauan sitten piilottamansa kulta-aarteen.
Tyylikkäästi toteutettu tarina on täynnä ristiriitaisia tunteita, jotka kamppailevat keskenään. Barks ei kuitenkaan sorru alleviivaamaan tarinoittensa moraalia tai henkilöiden motiiveja, kaikki tulee kerrotuksi rivien tai ehkäpä ruutujen välissä ja jouhevasti kulkevan tarinan myötä.
Jos Barksin Roope-setä tarinat edustaisivat kaikkein tavanomaisinta sarjakertomuksen mallia, eivät Roopen hahmossa tapahtuneet muutokset voisi olla pysyviä. Seuraava jakso alkaisi jälleen kiusallisen kitsaan ja kärttyisän kitupiikin rahasäiliöstä tai toimistosta. Mutta näin ei ollut. Roopen henkinen kasvu oli luonteeltaan pysyvää.
Sen osoittaa heti seuraavaksi ilmestynyt tarina Roope-setä joutuu maksamaan vanhan velan (Horseradish Treasure) vuodelta 1953. Siinä Roope pelastaa hukkumiskuolemalta miehen joka on valmis viemään häneltä hänen koko omaisuutensa. Ja kuka voisi unohtaa kuinka Roope pelastaa tiukassa tilanteessa vanhan rekikoiran murtuvan jään keskeltä, vaikka se yhtälailla vaarantaa hänen koko varallisuutensa.
Kyllin viisaana Barks ei tehnyt Roopen muutosta ilman perusteluja, mutta hän ei myöskään tehnyt hänestä kokonaan hyvää hahmoa. Roopeen jäi aimo annos huonoja puolia; ahneutta ja kitsautta. Barks on itsekin maininnut, että kaikissa hänen pahoissa henkilöhahmoissaan on hieman jotain hyvää, ja puolestaan kaikissa hyvissä paljon pahoja piirteitä. Karhukoplan konnatkin ovat saaneet silloin tällöin sympatioita puolelleen.
