Avaruusolennot ja oudot elämänmuodot sarjakuvissa

[Lurker]

Vanhat Teräsmiehet -ketjussa on ollut pohdintaa vieraista elämänmuodoista sarjakuvissa - ja kuinka usein ne muistuttavat humanoideja.

Mandrakessa näitä usein oli - jopa se nostalgialla muisteltu kultapohjainen elämänmuoto oli ihmismuotoinen ilman mitään loogista syytä.

Jeff Hawke esitteli jos jonkinlaisia alieneita, mutta nekin olivat usein ihmismäisiä kulttuurisesti ja asenteiltaan.

[Darzee]

Muistan yhden jossain Jalavan kokoelmassa julkaistun Jeff Hawke -tarinan, jossa on mukana Maapallon pöllöjen näköisiä avaruusolentoja, jotka tietysti sekoitetaan oikeisiin pöllöihin. Vastaavanlainen juonikuvio, jossa alienit muistuttavat tarkalleen jotain Maan elämänmuotoa, on muistaakseni kierrätetty esim. Aku Ankassa pariinkin kertaan. Helppo tapa rakentaa komiikkaa sekaannuksille.

Vanhat Teräsmiehet -ketjussa jo hiukan ehdin pohtia sitä, miksi sarjakuvien avaruusolennot niin usein ovat ihmismäisiä ja nostin esimerkkejä muutamista, jotka eivät ole. Lurker ehti huomauttaa, että esimerkiksi omaperäisyydestä kehumani DC:n Avaruussankarit-sarjassa esiintyvä elävä tähtisumu perustuu varhaisempaan tieteisromaaniin, mikä tietenkin hiukan himmentää sarjan tuolloin vasta teini-ikäisen käsikirjoittajan Jim Shooterin mielikuvituksen hohtoa.

Hiukan pohdittuani äkkäsin, että toinenkin esimerkkini vähän epätavallisemmista elämanmuodoista eli "elävät planeetat" eivät nekään ole yksinomaan sarjakuvista tuttuja, vaan esimerkiksi Stanislaw Lemin klassikkoromaani "Solariksen" itsestään tietoinen, planeetanlaajuinen valtameri on käsitteellisesti sukua näille. Tosin esimerkiksi Marvel-hahmo Ego debytoi jo 1966 ennen kuin Lemin teosta oli käännetty englanniksi.

Yksi hassu piirre ihmisen kaltaisissa avaruusolennoissa on, että ne saattavat tuntua ihmisistä niin viehättäviltä, että niiden kanssa voi ryhtyä romanttiseen suhteeseen tai jopa hankkia lapsia. Edgar Rice Burroughsin John Carter ja Dejah Thoris, Star Trekin Spock, Dick Tracyn poika Junior ja Moon Maid, DC:n Nightwing ja Starfire sekä Marvelin Professori X ja Lilandra ovat vain muutamia esimerkkejä tästä. Tämäkin osoittaa, että alieneja pidetään tarinoissa oikeastaan monesti vain ihmisinä, joiden kummallinen asuinympäristö ja mahdolliset supervoimat tarjoavat kivat puitteet seikkailulle.

Lieneekö joku huolestunut kasvattaja 1920-luvulla älähtänyt Mars-kirjojen seka-avioliitoista? Siitä nyt olisi ainakin noina ennakkoluuloisempina aikoina noussut häly, jos vaikkapa Burroughsin Tarzan olisi nainut tummaihoisen naisen.

[Lurker]

-- Edgar Rice Burroughsin John Carter ja Dejah Thoris, --

Ja kaiken lisäksi ne Marsin naiset MUNIVAT! Ilmeisesti kuitenkin ovat nisäkkäitä, sillä heillä on isot maitorauhaset. Mutta miten Maan mies saattaa hedelmöittää tällaisen "nokkaeläimen"? En jaksa uskoa, että Carthoris-poika ja Tara-tytär olisivat John Carterin tekosia, epäilen että sijaisisänä on käytetty jotain palatsiorjaa...

[Sampsa Kuukasjärvi]

Muistan yhden jossain Jalavan kokoelmassa julkaistun Jeff Hawke -tarinan, jossa on mukana Maapallon pöllöjen näköisiä avaruusolentoja, jotka tietysti sekoitetaan oikeisiin pöllöihin.

Minua vaivaa tuossa Jeff Hawke -seikkailussa se kun siinä ei lainkaan näytetä miten nuo avaruuspöllöt käyttävät vempeleitään kuten avaruusalusta. No, vempeleiden käyttö ehkä onnistuu telepatialla, mutta miten kaikki laitteet, työkalut ja ylipäätään heidän koko kulttuurinsa on rakennettu ilman käsiä ja sormia? Pöllöjen moite Maan asukkaiden ulkonäköä kohtaan jää epäuskottavaksi, koska Maan ihmisten biologia vaikuttaa kätevämmältä kulttuurin luomiseen kuin pöllöjen.

(Sama ongelma on muuten Angry Birdsissäkin. Linnuilla ei ole edes käsiä, mutta niin vain he muka käyttävät laitteita ja työkaluja. Oikeastaan aika ärsyttävää.)

[Reima Mäkinen]

Minua vaivaa tuossa Jeff Hawke -seikkailussa se kun siinä ei lainkaan näytetä miten nuo avaruuspöllöt käyttävät vempeleitään kuten avaruusalusta. No, vempeleiden

Tämä nyt vaivoin otsikon alle, mutta... Yritin tuossa lukea Takahashin uutta koirasarjaa, jonka toinen eli viimeinen osa on paraillaan kioskeilla, mutta elämänmuoto oli siinäkin liian paksua. Gamu esittelee jonkinlaisen feodaaliajan Japaniin sijoittuvan koirasamurai-heimon.

Se että koirat puhuvat nyt vielä jotenkin menee, mutta siten kun mukana on telepatiaa sekä karvatassujen anatomia huomioonottaen hieman hassuja temppuja mielenkiinto lopahti. En voi mitenkään kuvitella että koira olisi 100 (vai 200 soturin arvoinen) miekkailija. Miekka koiran suussa on vaan ergonomisesti niin epäkätevä. Samoin kuin muutamat muut jutut, joita sarjakuvassa ei näytetä (koska niitä ei pystyisi piirtämään) vaan annetaan vain ymmärtää.

[Darzee]

Se että koirat puhuvat nyt vielä jotenkin menee, mutta siten kun mukana on telepatiaa sekä karvatassujen anatomia huomioonottaen hieman hassuja temppuja mielenkiinto lopahti. En voi mitenkään kuvitella että koira olisi 100 (vai 200 soturin arvoinen) miekkailija.

En ole tuota sarjaa lukenut, mutta antropomorfisten eläinten anatomiaa on yleensä aina sarjakuvissa pakko pikkuisen muuttaa, jos niiden haluaa esimerkiksi pukeutuvan vaatteisiin ja muuten käyttäytyvän ihmisten tavoin. Vähintäänkin etutassuista/siivistä on muokattava kädet.

Marsilaisiin ja lajienväliseen lisääntymiseen palatakseni totean, että ehkä Marsin edistynyt tiede auttoi John Carterin ja Dejah Thoriksen biologiseen vanhemmuuteen, tai sitten tosiaan Marsin sotavaltiaan ollessa Tars Tarkaksen kanssa sotimassa Dejah päätti turvautua lapsettomuuden piinaamien prinsessojen vanhaan konstiin.

Tuttu sarjakuvamarsilainen on myös DC:n Marsilainen Ihmismetsästäjä eli J'Onn J'Onnz. Vihreänä, mutta muuten enimmäkseen ihmisen oloisena hän on ulkoisestikin sieltä stereotyyppisimmästä päästä. Hahmon seikkailtua jo kymmeniä vuosia joku keksi 1980-luvulla, että on oikeastaan aika mänttiä, että J'Onn on niin mielikuvituksettoman näköinen, varsinkin kun hänen supervoimiinsa oli jo pitkään kuulunut muodonmuutoskyky. Niinpä hahmon 80-luvun lopulla saamassa minisarjassa kerrotaan, että  se omaksuu "julkisen" hahmonsa telepaattisena (ajatuksiakin se lukee, ainakin jollain tapaa) reaktiona ensimmäisen näkemänsä ihmisen käsitykseen siitä, miltä avaruusolennot näyttävät. Oikea fyysinen olomuoto on sitten toisenlainen, mutta aika ihmismäinen sekin.

Vanhat Teräsmiehet -ketjussa Jukka Laine mainitsee superälykkäät avaruusmadot yhtenä vähän kekseliäämpänä kuvitteellisena elämänmuotona. Yksi näkyvä esimerkki on C. C. Beckin Kapteeni Ihmeen vihollinen Mr. Mind, joka sittemmin on muiden Fawcett-kustantamon hahmojen kanssa tuotu DC-universumiin. Nämä kuuluvat mielestäni samaan kategoriaan edellä mainittujen avaruuspöllöjen kanssa; jopa ihmistä vähemmän muistuttavilta olennoilta edellytetään jotain vertailukohtaa tuttuihin asioihin.

[Lurker]

Se, että ulkoavaruuden oliot kuvataan maan eläiminä joko suoraan tai muunnellen, on kuin perua saduista ja faabeleista. Hyönteisen näköisiä ovat usein, jos mielessä on Maan valloitus, mutta Teräslegioonassa oli näinkin herttainen heinäsirkkaufomies (Superboy #124).

Lana Lang sai tältä sormuksen, jossa oli biogeneettinen hyönteiseksimuuttumisvoima.

[Darzee]

Se, että ulkoavaruuden oliot kuvataan maan eläiminä joko suoraan tai muunnellen, on kuin perua saduista ja faabeleista.

No näin. Muut eläimet ovat kaltaisiamme monella tavalla, mutta eroavat meistä kuitenkin. Niinpä niitä vasten on aina yritetty peilata sitä, mitä ihmisyys on. Ja itse asiassa nuo aiemmin mainitsemani itsestään tietoiset planeetat ja sen semmoisetkin ovat vähän samankaltaisia kuin ammoiset uskomukset elottomien esineiden tietoisuudesta ja vaikkapa maasta äitijumalattarena.

Hyönteiset ovat läheltä katsottuna niin kumman näköisiä, että niistä on kätevää ottaa vaikutteita avaruusölliäisiin. Myöhäiskesässä tunnelmallisesti sirittävien sirkkojen suuosat tuovat jo parikymmentä kertaa suurennettuina mieleen tieteishirviön tai Suuren Muinaisen.

[Curtvile]

Scifi on kuitenkin optimoitua kerrrontaa ja siis sukua saduille ja faabeleille kuten uskonnot ja legendat.

Ketjun tematiikka törmää yliestettynä ongelmaan jonka Sampsa Kuukasjärvi kiteytti vanhat teräsmiehet ketjussa:

Poikkeuksia löytyy, mutta väittäisin, että pääsääntöisesti scifissä ei ole keksitty omaperäisiä uusia alieneita (niin kuin sivumennen sanoen ei oikein uusia yhteiskuntamuotojakaan). Täsmennän, että ajattelen suunnilleen ihmisen kokoisia alieneita.

Darzee kokosi mahdollisia syitä sankarien ihmismäisyydelle hyvin yhteen. Yksi tieteellinen syy voisi kenties olla se, että evoluutio kummasti suosii juuri ihmisen kaltaista älyllistä olentoa eli että ihmisen ominaisuudet ovat lähellä täydellistä (esimerkki: neljä sormea kädessä on liian vähän, kuusi puolestaan liikaa). Ymmärtääkseni moni eksobiologi väittää tällaista ihan vakavissaan. No, tätä tuskin Teräsmiehen luojat ajattelivat, kun he päättivät, että Kryptonin asukkaat olivat Maan ihmisten kaltaisia.

Kyse ei niinkään ole aina edes kyvyttömyydestä mielikuvituksen tai ekstrapoloinnin suhteen vaan se että me lajina olemme kykenemättömiä ymmärtämään muuta kuin antropomorfisen ihmisenkaltaisen muodon.

Hiltusen Riuttahan on vain samaa jatkumoa Hoylen ja Egon kanssa, joskin Hoylekin tahattomasti jatkoi pulpin perinteitä kuten vuoden 1931 Alcorethia nälkäistä planeettaa Andromedasta joka siis uhkaa mm. maata.
Ja olihan Maapallo itsekin elossa jo Arthur Conan Doylella 20-luvulla.

Tarkkaan ottaen H.P.Lovecraftin ja kumppanien Mythoskin on vain laajan ja dystopisen skaalan scifiä. Suuret muinaiset ovat ihmisiä ja näiden heiveröisiä jumalia mahtavampia ja paitsi moraalin myös kuvailukyvyn tuolla puolen.

Scifisarjakuvan muukalaisten kirjo olisi sinänsä vaikka artikkelin vaikka artikkelisarjan paikka yltäen aina 2000ADn luomuksista Fear Agentiin ja Valerianiin ja vaikkapa Yoko Tsunon Titaaneihin.

Harvemmassa kylläkään keskitytään iho-oiretta ja korostettua ihmispiirrettä pidemmäs morfologiassa. Tai mietitään juurikin miten eri tavalla kulttuuri ja teknologia etenee jos aistina on eri kuin näkyvä valo, perusrakennuselementti silikoni hiilen sijasta jne jne.

[Reima Mäkinen]

Tai mietitään juurikin miten eri tavalla kulttuuri ja teknologia etenee jos aistina on eri kuin näkyvä valo, perusrakennuselementti silikoni hiilen sijasta jne jne.

Mitä kauemmas mennään meille tutusta, sitä kauemmas mennään myös meidän kannaltamme mielenkiintoisesta ja merkitsevästä. Kun viihteen tehtävä on olla ymmärrettävällä tavalla mielenkiintoista/hassua/nokkelaa, niin... Harva jaksaa kovin pitkään huvittua jostakin aivan käsittämättömästä. Pikemminkin sellainen on tarinankerronnassa moka.  

Ja tosiaan siis nuo Gomun koirat ovat aivan koiran näköisiä ja esiintyvät rinnakkain tavallisten ihmisten kanssa, eli sikäli yhdistelmä on kummallinen.

[Curtvile]

Mitä kauemmas mennään meille tutusta, sitä kauemmas mennään myös meidän kannaltamme mielenkiintoisesta ja merkitsevästä. Kun viihteen tehtävä on olla ymmärrettävällä tavalla mielenkiintoista/hassua/nokkelaa, niin... Harva jaksaa kovin pitkään huvittua jostakin aivan käsittämättömästä.

ensiksikin scifi lukeutuu omissa kirjoissani ihan muuhun kuin viihteeseen tai huvittumiseen.
Toisin kuin juurikin oman erinomaisuuden ja ainutkertaisen lumihiutaleen kaltaisen kuvausjohon ns "vakava kirjallisuus"(ja sama sarjakuvapuolella) jota pitäisi arvostaa jossain määrin itse haen enemmän jotain joka edes pyrkii älylliseen stimulaatioon eikä henkiseen egoa hivelevään masturbaatiorupeamaan.

Itselle on ollut jotenkin suunnaton mysteeri että ihmiset jotka löytävät umpiautistisesta kerronnasta syviä sävyjä tai näkevät milloin minkäkin poliittisen aatteen arvorakenteita fiktiossa, sellaisessakin joka sijoittuu esimerkiksi historiaan, eivät silti tunnista allegorioita scifissä tai fantasiassa.
Tai ehkä pikemminkin eivät pidä siitä että kalikka kalahtaa, mutta itse en osaa noita pitää niin fiksuina tuohon kykenisivät.

Se että scifillä käsitellään omaa aikaa ei ollut suinkaan yksin itä-blokin ilmiö vaikka sellaisena usea taho sen haluaakin esittää.

Alunperinhän Ankardossakin oli antropomorfiset elukat ja ihmiset mutta hiljalleen kerronta muuttui.

[Jarkko Sikiö]

Avaruusoliot sarjassa Captain Johner & The Aliens (Suomessa Muukalaiset) – joka oli jatkosarja Markos, robottiajan sankari -lehdessä (Magnus, Robot Fighter) – olivat kyllä humanoideja, vaikka niistä lonkeromaisine raajoineen olikin koetettu tehdä ihmiselle outo elämänmuoto.

Avaruusolion särkyneestä kypärästä kaadettiin muitta mutkitta etanolia, ja näin pelastui avaruuden muukalainen.

Tulevaisuuden autoissa vuoden 1966 käsityksen mukaan tarvitaan edelleen jäähdytysnestettä. Ilmeisesti tekniikka on sekin epäluotettavaa, kun mukana kulkee työkalupakkia, jolla se jäähdytin tarvittaessa irtoaa. Tämä on kuitenkin tekniikkaa ja sivussa ketjun aiheesta.

Valiant-sarjoissa esiintyi humanoideja hämähäkkimuukalaisia. "Spider alien" kuulostaa englanniksi kyllä vastenmieliseltä. Käsitin internetin perusteella, että nämä muukalaiset jotenkin perityisivät tuosta Russ Manning -sarjasta, mutta en minä muista mitään hämähäkkimuukalaisia.

Valiant julkaisi 1990-luvulla paitsi Manningin Magnus-sarjaa, myös Muukalaiset-sarjaa kokoelmajulkaisuina.

[echramath]

Hopeasurffaajan vihollinen on taas kapteeni Reptyl, dinosaurus joka vihaa humanoideja, paitsi ruokana.

Matelijanpäiset kaverit ovat tuttua kuvastoa kyllä muistakin taruista (ja scifisarjakuvista), mutta kaksijalkainen humanoidihan tuokin lopulta on, oudon värinen ja vähän hännäkäs. Kuvien perusteella näyttäisi ihan housujakin käyttävän.

Hupsutteluscifille voi kyllä toki antaa ja pitääkin antaa löysää tässä suhteessa. Jos nimittäin ajatellaan vaikka sitä, että eri planeetat käyvät keskenään edes jotenkin tasaväkistä sotaa, niin toki yhtään vakavammassa scifissä täytyy keksiä aika omituisia selityksiä. (Usein tietysti ihmiset asuttavat molempien planeettoja tai joku todella kehittynyt mutta syystä X häipynyt taho on levitellyt saman älyllisen lajin alkeita eri planeetoille ja antanut vaan kaikille erilaiset pääkyhmyt)

[Lurker]

Sitten ovat nämä älylliset limaolennot ja vastaavat - jotka nekin tosin ovat kuin jättimäisiä ameeboja. Osaavat toki usein muuttaa muotoaan ihmiseksi tai muuksi olennoksi.

Hmm, on todella vaikea ajatella jotain sellaista, jota ei osaa edes ajatella.

[X-men]

Muistan yhden jossain Jalavan kokoelmassa julkaistun Jeff Hawke -tarinan, jossa on mukana Maapallon pöllöjen näköisiä avaruusolentoja, jotka tietysti sekoitetaan oikeisiin pöllöihin. Vastaavanlainen juonikuvio, jossa alienit muistuttavat tarkalleen jotain Maan elämänmuotoa, on muistaakseni kierrätetty esim. Aku Ankassa pariinkin kertaan. Helppo tapa rakentaa komiikkaa sekaannuksille.

DCllä oli hevosalieneita (Horsians, taisi jäädä yhteen esiintymiseen) ja muutamia muita jotka olivat älykkäitä versioita maapallon eläimistä.