Sarjakuvatoimitus - sarjakuvakustantamon "soundi"

[Jarkko Sikiö]

Tiedättehän sen tunteen, kun selaatte satunnaista lehteä ja tunnistatte lähes välittömästi sivuilla kustantajan "soundin" – toisinaan kyse on vain visuaalisesta ilmeestä mutta usein myös käsikirjoittajan "ääni" mukailee sävellajia.

Kotimaisten julkaisujen osalta kustantamon soundi lähtee julkaisuvalinnoista. Asema on hyvä esimerkki kotimaisesta kustannustalosta, jolla on varsin tunnistettava soundinsa.

Sen sijaan amerikkalaiskustantajien soundi on hyvinkin voimakas - ne kun tuottavat pääsääntöisesti oman materiaalinsa talon sisällä. Erityisesti saman aikakauden saman kustantajan lehdet tuntee eroon toisistaan varsin vaivattomasti.

Tyypillisimmin tämä soundi nousee kuuluvimmin esiin harmaan massan osalta - eli poislukien sarjakuvan tähdet joiden oma tyyli/ääni on riittävän voimakas.

Toimituksestahan tällainen soundi on lähtöisin, mutta millä orkesteri saadaan soittamaan tietyllä tyylillä.

Tällaisia mietin viimeksi lukiessani Dark Horsen Deep Gravity -minisarjaa. Kustantajan (Mike Richardson) oma kosketus tuon varmasti selittää, koska sarja on niin tunnusomainen avaruushirviöseikkailu, että sen avaruushirviöt voisi sen kummemmitta vaihtaa Alien-hirviöihin - jotka nekin tietenkin ovat Dark Horsen tallissa - eikä kukaan huomaisi eroa.

Dark Horsen soundi on jollain tavoin pysähtynyt -tai jäänyt ajastaan jälkeen - siinä missä vaikkapa Marvelin soudi on uusiutumisten yhteydessä vaikeammin tunnisterttavissa – tai kehittymässä muotoon, jossa sen tunnistaa helpoimmin kun sitä katsoo taaksepäin - siis tästä viitisen vuotta taas eteenpäin.

[Curtvile]

Siis kyllähän se amerikoissa toimii kuten täälläkin:

Kotimaisten julkaisujen osalta kustantamon soundi lähtee julkaisuvalinnoista. Asema on hyvä esimerkki kotimaisesta kustannustalosta, jolla on varsin tunnistettava soundinsa.

Kukin kustantamo tekee itsestään kustannusvalinnoillaan itsensä näköisen, vaikka jonkin Image comicsin kohdalla se on yhtä vaikeaa kuin Dark horsen legend-linjassakin koska sarjakuvat ovat tekijöidensä mukaisia eivät kustantamon linjan sen ollessa sinä omistat sarjakuvasi me vaan julkaistaan.

Isoilla taloilla on toki juuri toimituskunta tätä ketjun aihetta varten: siellä ihan tarkoituksella koetetaan sovittaa keskenään halutun tarinallisen ja kuvallisen alan tekijät, sovittaa yhteen kirjoittajat ja piirtäjät ja toimituskunta auttaa näitä säilyttämään langat hyppysissään ja paikkaamaan loogisia aukkoja yms kykyjensä mukaan.

Dark Horse on profiloitunut vuosien ajan siksi fiksummaksi seikkailusarjakuvabrändiksi, vähemmän kalsarisankareita, enemmän kauhua ja elokuvamaailmojen sovituksia.
mikä ei ole poissulkenut lyhyitä huumorisarjoja tai mangavaikutteisia vakoojasarjoja.
Siten en ihan pysty allekirjoittamaan kustantamon paikalleen jämähtäneisyyttä.

Mutta ehkä koska itsekin kannatan ajatusmaailmaa "jos se ei ole rikki älä korjaa, korjattavaa on muutenkin ihan liikaa"

Sarjakuva on taidetta kuten jokainen jolla on edes puoli henkistä pelimerkkiä tajuaa, mutta yhtälailla se on myös kaupallinen taidemuoto kuten televisio, pelit ja elokuvat.
Fantagraphicsilla on "soundi" eli tietty brändi, samoin FirstSecondilla ja muilla "vakavemmin otettavilla" kustantamoilla.
ihan samoin kuin Marvelilla ja DCllä( noilla ilmiselvilläkapitalistiskaupallisilla sielunvihollisen kartanon tiluslafkoillakin, kyllä tämä sulkumerkkien sisällys on sarkasmia).


Totta kai kustantamossa resurssien mukaan viilataan myös graafinen ulkoasu, värit, logot fontit, tapa markkinoida siinä missä lajityypit tai tekijät niiden kustannusvalintojen puolestakin.
Halusimme tai emme elämme kulutusyhteiskunnassa jossa mielikuvamarkkinointi jyrää ja mielellään lokeroimme myös sen perusteella mitä brändi kertoo sinusta: luetko salonkikelpoista, elitististä, bulkkia , tiedostavaa vai tarkoituksellisen ylirapaista punkkia brändiä.

vai etsitkö kustakin kustantamosta niitä mielestäsi  parempia juttuja ja joudut selaamaan niitä kaikkia...

orkesteri saadaan soittamaan tietyllä tyylillä pääosin kahdella metodilla:
1) etsitään ne , mielellään taidokkaat tyypit,joille projekti on yhteinen innon ja sydämen asia
2) istutetaan tekijät yhteisen pöydän ääreen ja heille maksetaan rahaa
Niin se toimii niissä musiikkiorkestereissakin, joko tykkäät mitä teet tai sinulle maksetaan siitä.
Paras tilanne on tietty sekä että.

Saattaa olla että olen vaan nyt vähän väsynyt mutta avaatko tätä lausetta vähän:

Erityisesti saman aikakauden saman kustantajan lehdet tuntee eroon toisistaan varsin vaivattomasti.

[Jarkko Sikiö]

Mielestäni Imagella on selkeä soundi, vähän samaan tapaan kuin Asemalla.

Monesti tulee tutustuttua Imagen minisarjoihin ihan summamutikassa juuri siksi, että kustannusvalinnat osuvat kohdalleen.

avaatko tätä lausetta vähän:

Mennään nyt yleistämällä, mutta kyllähän esim. DC-lehdet vaikkapa 2000-luvun alussa näyttävät samalta, eli niillä oli selkeä graafinen taso minkä alle ei menty. Viisi vuotta eteen tai taakse ja käsissäsi sinulla edelleen on kiistatta DC-materiaalia, mutta nyt ne näyttävät hieman erilaisilta.

Saman kustantajan sisällä on sitten vielä tuotelinjoja (esim. Batman ja kumppanit), jotka ovat siinä määrin samankaltaisia, ettei kynnystä yhden lehden sivuilta toiselle siirtymiseen juuri ole.

[Curtvile]

Mennään nyt yleistämällä, mutta kyllähän esim. DC-lehdet vaikkapa 2000-luvun alussa näyttävät samalta, eli niillä oli selkeä graafinen taso minkä alle ei menty. Viisi vuotta eteen tai taakse ja käsissäsi sinulla edelleen on kiistatta DC-materiaalia, mutta nyt ne näyttävät hieman erilaisilta.

en lähde kiistämään väitettäsi, ainoastaan tuon "graafinen taso"-osion.

Totta kai sarjakuvassa taidemuotona graafinen puoli merkitsee paljon, mutta sarjakuva ei ole sarja kuvia.

Itselleni pelkkä graafinen ulkoasu ja tietyn rajan ylitys ei riitä. Useammin seuraan kirjoittajan perusteella kuin piirtäjän.


Tosin jos pysytään yksin tässä niin entinen Valiant 90-luvulta vei tämän housestyle= meidän talolla on oma graafinen jälki ,ehkä pisimmälle. Karrikoiden oikeastaan vain BWSn (Barry Windsor-Smith) Armstrong & Archer rikkoi totutun piirrosjäljen, muuten oli sama sabluuna kaikilla ja Shooterin johdossa lehtiä oli jopa hankala erottaa toisistaan.
lähestyttiin karvisen ja ankkojen leimasinjälki-henkeä.

[Lurker]

Vertigon "soundi" oli takavuosina todella hyvä. Mitenkä lie nykyään?

[Jarkko Sikiö]

en lähde kiistämään väitettäsi, ainoastaan tuon "graafinen taso"-osion.

Kyllä ne käsikirjoituksetkin siinä massatuotteessa ovat mielestäni hyvin samantyylisiä. Tuo graafinen samankaltaisuus vain on helpompi osoittaa.

En nyt ihan suoraan osaa haarukoida aikakautta, milloin tämä oikein korostui mutta Marvel otti suunnan kohti visuaalisuutta ja DC-sarjoissa oli runsaammin dialogia.

Takavuosina muistan kuinka mm. Image-sarjojen lukijapalstalla kritisoitiin, ettei ole riittävästi tekstiä ja puhekuplia - lukijat suorastaan vaativat väsyttäviä tekstimassoja, että tunsivat saavansa rahalleen vastinetta.

Vertigon "soundi" oli takavuosina todella hyvä. Mitenkä lie nykyään?

Mielestäni tuo sama soundi kaikuu pääsääntöisesti Imagella.

Sellainen draivi ja tukanheilutus päättyi Vertigolla tietyssä vaiheessa - ei tehty enää Preacheria ja Transmetropolitania, vaan tehtiin tekemällä hienoa, ylevää suorastaan.

[Jarkko Sikiö]

Amerikkalainen pienkustantamo Avatar soi aika selvästi.

Ehkä kuitenkin vertauskohde tulee hakea elokuvan puolelta, sillä aika lähellä gore-genreä monesti ollaan.

[Curtvile]

Vertigon "soundi" oli takavuosina todella hyvä. Mitenkä lie nykyään?

Onhan se yhäkin omaan makuun melko hyvä, vaikka itse lukeudunkin siihen erittäin harvalukuiseen sarjakuvaharrastajien joukkoon joista Sandman on yliarvostettua hömppää verrattuna muuhun mitä kyseinen ala-osasto on saanut aikaan.
Siitä saatte kinastella sydämenne kyllyydestä Sandmanin omassa ketjussa

Mutta kyseessä ei ole aasinsilta, Vertigon äiti ja pitkäaikainen luotsi, Karen Berger, meni lausumaan Future Shock! Story of 2000ADssa kuinka ilman 2000ADta ei olisi koko Vertigoa.
Hän vei vaikutuksia pidemmällekin mutta oli hyvin selkeä että tuo british invasion oli selkeä "hyvä soundi, meidän"
Värväyskanpanjoitakaan ei kiistetty.

Sarjakuvakustantamothan usein profiloituvat tai siis jalostavat soundinsa inhoamani kohderyhmäajattelun mukaan juuri markkinasegmentilleen sopivaksi.
Monestihan tämä jää yksin graafiseen kuvakieleen ja ulkoasuun mutta myös siihen miten pyritään myymään mielikuvia. Tiedättehän Fantagraphicsia lukevat ovat kultivoituneita henkilöitä joilla on akateeminen loppututkinto, ruotsinkielinen siippa ja ekologinen tila-auto.

Samaa jakoa kertakäyttölukemistoon ja siihen jolla on korkeakulttuurisia pyrkimyksiä löytyy toki yhdysvaltain rajojen ulkopuoleltakin, se kun ei ole ainoa maa joka sarjakuvia tekee.

FrancoBelgien klikistä suomalaisille tutuin esimerkki löytynee Lucky Luke albumista Voittamaton Lucky Luke jossa yksinäinen cowboy sivun ajan tekee.... mitä haluaakin kun lähtee Dupuisilta Dargaugille.

Toki heitto on humoristinen, mutta jokainen hiukankaan enemmän sarjakuvia lukeva  erottaa mikä ero on vaikkapa Les Humanoïdes Associésin valinnoissa verrattuna Castermaniin.
Totta kai löytyy ihmisiä jotka pitävät molemmista siinä kuin niitä jotka pitävät punkihtavasta progesta ja big band musiikista.

Mutta itse en ole nähnyt tätä niinkään yksin kustantamokohtaisena vaan toimittaja/kustannuspäällikkökohtaisena.
Karen Bergerin linjaama Vertigo on sellainen kun on johtuen juurikin keulakuvansa tavasta johtaa etulinjassa, sama pätee myös pahamaineiseen Jim Shooteriin jonka ääni määrittää soundin oli kyseessä Marvel, Valiant tai se plasm ja olihan niitä muutama muukin.

Aiemmin mainittu dokumenttikin käy tätä läpi juurikin brittien kauneimman ja ilkeimmän lafkan punkriffin riitasointujenkin kautta.
Varsinkin kun homma alkaa mennä pahasti, pahasti reisille.

Kustannustoimittajanhan kuuluu saada se paras ääni ulos tekijöistä ollen silti se harmaa eminenssi, kengätkärjet verhon takana josta ei puhuta ääneen.
Isoilla kun eri linjojen toimittajilla on kova vastuu pitää keskenään risteilevät tarinat ja hahmot hallussa ja toisinaan ääni turhankin teknisen puhtaana.

[Jarkko Sikiö]

Jim Shooteriin jonka ääni määrittää soundin oli kyseessä Marvel, Valiant tai se plasm ja olihan niitä muutama muukin.

Totta turiset!

Olen viime aikoina nostalgiatrippaillut Shooterin Valiantia, ja kun tuoreeltaan on vielä muistissa Marvelin historiaa käsittelevä opus, se antaa oman näkökulman aiheeseen.

Tiesittekö muuten, että Shooterin blogissa on uudelleenjulkaistu tekstejä, jotka Shooter alun perin kirjoitti Valiantin lehtien toimituksen palstalle. Täydestä menivät minuunkin kaksi vuosikymmentä vanhat tekstit.

[Curtvile]

Tiesittekö muuten, että Shooterin blogissa on uudelleenjulkaistu tekstejä, jotka Shooter alun perin kirjoitti Valiantin lehtien toimituksen palstalle. Täydestä menivät minuunkin kaksi vuosikymmentä vanhat tekstit.

eli vähän kuten tarinankerronnan perusteet vuodelta 1982 vai?

[Jarkko Sikiö]

Sarjakuva-aiheista kirjallisuutta käsittelevässä ketjussa tuli kommentoitua Sean Howen Marvel Comics: The Untold Story -opusta.

Sen luettuaan jää hieman p*kan maku suuhun toimituksen ohjauksesta. Kuka muistaa koskaan haukutun musiikin tuottajia, vaikka nämä käytännössä ovat sen ammattikunnan edustajia, jonka ansiosta ne suurimpien artistien klassikkolevytkin kuulostavat juuri siltä kuin ne kuulostavat. Muistan Suomen televisiossakin esitetyn (en muutamaan vuoteen ole Suomessa asunut) näytetyn dokumenttisarjaa, jossa ns. rokin klassikkolevyjen synty esitetään perusteellisesti. Nämähän ovat suoraa tuottajien ylistystä. Entä kuka muistaa monestiko sarjakuvatoimitusta kirotaan? Niinpä.

Howen kirja jäi jotenkin kaivelemaan ja myöhemmin tuli mieleen, että kyllähän ne omat, rakkaimmat Marvel-sarjat mitä lapsena tuli luettua ovat olleet juuri Shooterin toimittajakaudella tehtyjä.

Shooterin taustoihin tutustuminen on nousu- ja laskukausineen kiehtovaa sarjakuvan historiaa. Huomionarvoisinta Marvel-kaudella on kuinka Shooterin kaudella Marvel-sarjakuvia alettiin toimittamaan ja tekijöitä palkitsemaan. Siten niin laadullisesti kuin taloudellisesti alamäkeä lasketellut Marvel nousi hänen aikanaan.

Jim Shooter on jotenkin hassusti demonisoitu juuri siitä syystä, että välit muutamaan nimeen, erityisesti John Byrneen, olivat tulehtuneet. Tuota linjaa edustaa myös Howen kirjan näkemys. Tämä on melkoisen ristiriitaista, koska onhan Shooteria kiittäneitä tekijöitä nyt lukumäärällisesti ollut aivan valtava määrä.

Valiant-historia puhuu sekin Shooterin puolesta. Hän rekrytoi hädin tuskin pinnalla pysyneeseen lauttaan Marvelin nimitekijöitä, antaa näille tiukat ohjeet kuinka sarjakuvia tehdään ja kaikki ovat tyytyväisiä - niin tyytyväisiä, että solidaarisuuden osoituksena monet avaintekijät lähtevät erotetun Shooterin jäljessä.

Tämä oli pitkä alustus tämän erinomaisen hienon artikkelin linkkaamiselle. Kirjoittajan mielestä Howen kirjan antama kuva ei ole totuus Shooterista. Olivatpa asiat niin tai näin, artikkeli on hyvin kirjoitettu, lähdeviitteineen erityisen perusteellinen ja toinen osa on niin järisyttävän suuri (siinä käsitellään juuri näitä henkilökonflikteja) etten ole edes ehtinyt sitä lukea.