Kirjeitä koirien maasta

[Laura Sivonen]

"Kerrotaan, että on olemassa onnellinen valtakunta, johon pääsevät vain koirat. Yleensä sinne mennään vasta maallisen koiranelämän päätyttyä, mutta toisinaan siellä käydään vain vierailemassa. Joskus saattaa myös käydä niin, että tuosta maasta saapuu kirje jollekin ihmiselle..."

Kyseessä on Sayuri Tatsuyaman tekemä sarja, jota suomeksi julkaisee Sangatsu manga. Tatsuyama on aiemmin Suomessa tunnettu toisesta eläinaiheisesta sarjastaan, Happy Happy Clover.

Sangatsu on pokkarin taakse painanut sarjan pituudeksi kolme osaa, joista kirjoitushetkellä on julkaistu kaksi. Kolmas on luvattu ilmestyväksi 17.10. Kuitenkin joissain lähteissä sarja on merkitty keskeneräiseksi ja Japanissa niteitä olisi tullut ulos jo neljä kappaletta.





En muista koska olisin viimeksi itkenyt yhtä fyysisen voimakkaasti, uuvuttavasti, kovaa ja pitkään kuin ensimmäistä osaa lukiessa. Toinen osa rantautui lehtihyllyille vajaa viikko sitten ja en ole sitä vielä rohjennut avata. Antti, nimesi on julmuus.

Edit: Olin niin kovissa emotionaalisissa tiloissa, että unohtui vallan pistää tarkemmat julkaisutiedot. Ne on nyt siis lisätty

[Laura Sivonen]

Noniin, toinen osa luettu. Itkin niin paljon, että aloin niistää verta. Verta.

Antti-setä saa kohta syytteet niskoilleen henkisestä pahoinpitelystä. Jos luen mangan kaikki kolme osaa, niiden yhteisvaikutus elinpituuteni lyhenemiseen on laskettavissa luultavasti vuosissa. Sen verran kovaa otti rintakehästä.

[Antti Valkama]

Kai tässä pitää jokin joukkokanne kehittää käsikirjoittajaa tahi piirtäjää vastaan...

Näin nettianonymiteetin(??) turvassa voin kyllä myöntää, että minäkin lukiessani tunsin jonkinlaista liikutusta jossakin päin tunnekeskusta. Eniten taisi osua ykköskirjan kolmas tarina, varmaan osin siksi että oli jonkin verran helpompi samastua ukkoikäiseen mieheen kuin koulutyttöihin.

[Laura Sivonen]

Olen jo kai niin elämän kovettama, että yleensä okulaarista eritysilmiötä ei itselläni juuri synny. Tämä voi johtua kasvatuskulttuuristakin. Meillä ei kotona avoimesti osoitettu hellyyttä, surua tai muitakaan voimakkaita tunteita. Poikkeus oli eläimet. Niille sai näyttää todellisen itsensä ja avautua mieltään painavista asioista.

Olen 25 vuoden aikana nähnyt isäni itkevän kolmesti. Toinen näistä kerroista oli vuonna 2008, jolloin isän pentukoira jäi auton alle ja kuoli. Se kävi jöröön suomalaismieheen niin kipeästi, että isäni ei viikkoon käynyt töissä, makasi vain sängyllään, ei syönyt, eikä vastannut edes puhelimeensa. Kaikki ihmiset eivät sitä pysty ymmärtämään, että joku, etenkin isäni kaltainen ihminen, joka päällisin puolin näyttää häijyltä metsäläisjuntilta, voi rakastaa eläintä kuin omaa lastaan. Se menetyksen määrä oli lähes siihen suhteutettavissa. Eikä isä ole sen jälkeen pystynyt toista koiraa ottamaan, koska ei "lastaan" voi korvata millään.

Hyvin eläinrakkaaksi ihmiseksi kasvatettuna minuakin koskettaa ihan valtavasti eläimen kärsimystä ja kuolemaa käsittelevät aiheet. Yritin jokin vuosi takaperin katsoa Ruttokoiria. Olin ehtinyt noin minuutin sitä katsoa, kun piti lopettaa. Hysteeriselle itkulle ei meinannut tulla loppua. Ja veikkaan, että en ikinä sitä elokuvaa pystykään katsomaan.