En tiedä tuntuuko kaikista tuomareista aina tältä, mutta tämän täytyy olla yksi viime aikojen tasokkaimmista kilpailuista. Osallistujiakin oli kiitettävästi.
Tuipal lähtee asenteelleen uskollisena haastamaan koko kilpailun idean. Tarina alkaa erittäin vahvasti Ukrainan kohtalolla. LääkäriSetä-ruutu tuntuu ensilukemalla irralliselta ja tarinaan kuulumattomalta, mutta sillä viitattaneen punapaitaisen päähenkilön terveysongelmiin. Tässä masentuneen ihmisen mielen kaoottisuus kääntyy lukijaa vastaan. Asiaa ei auta se, että lyhyt tarina on jaettu kahteen strippiin.
Jos stripit yhdistäisi yhdeksi sivuksi, vuorta nouseva punapaitainen yhdistyisi selkeämmin loppuruutujen mieheen ja lukukokemus ylipäänsä olisi miellyttävämpi.
Ruutujärjestystä muuttamalla saataisiin hieman rauhallisemmin etenevä tarina, jossa ikään kuin zoomataan yleisestä yksityiseen.
Tarinassa on muutamia vaikuttavia ruutuja, kuten Ukraina ja Maapallo. Lopussa vielä nauretaan räkäisesti koko tehtävänasettelulle.
Tuipal osallistuu kilpaan myös toisella työllä. Tässä on piirroksissa hienosti ilmeikkyyttä mukana, erityisesti ensimmäisen ruudun vauveli on mainio. Dramaturgisesti tämä on sitten vähän turhankin suoraviivainen – kaikki viettää vääjäämättömästi kohti itsemurhapohdintoja ilman yllätyksiä. Uskollisesti kyllä toistaa monen masentuneen näkemyksen omasta elämästään. Viimeinen ruutu jää positiivisella tavalla mietityttämään. Kun kuolemakokemusta usein kuvataan valoisana ovena pimeydessä, on tässä itsemurhan lupaus visualisoitu mustana porttina valkoisessa muurissa.
Memmilin The Black dog kummastutti ensin hiukan kielivalinnallaan. Mutta koska masennus on kansainvälinen ongelma ja Suomessa tehdään musiikkiakin englanniksi, ei kielivalinnalla ole vaikutusta sarjakuvan arvosteluun. Kuvitus on kauttaaltaan kaunista ja keskiharmaan sävyn käyttö tuo kuviin syvyyttä ja ryhtiä.
Päähenkilö muuttuu masennuksen väistyessä Tintin näköiseksi.
Tarina on kuitenkin se, jonka varassa tämä sarjakuva lepää. Masennuksessa ei vellota, mutta sen aiheuttamia oireita, itsetuhoisia ja ajatuksia ja univaikeuksia muun muassa, mainitaan ohimennen. Tarinan opetus on siinä, että ajan kanssa masennus yleensä menee ohi. Tämän on hyvä muistaa masennuksen uusiessa – se menee ohi! Hieno tarinankuljetus ja kauttaaltaan sympaattinen ja humaani tarina loppuhuipennusta myöten.
Shunichiron
Nothing sitten. Tämäkin alkaa englanniksi, mutta pitkän tarinan myötä se selittyy ja tuntuu luontevalta. Tämän sarjakuvan tekoon on panostettu. Hieno tunnelma, komeat piirrokset ja erityisesti haluan nostaa esiin upeat värit. Tosin 1. ja 2. sivun värikontrasti on liian suuri jopa siirtyminen laulun sisältä keikkatilanteeseen huomioon ottaen. Laulujen sanat kuvaavat hyvin uskottavasti masentuneen taiteilijasielun tapaa hahmottaa maailma - törmään hyvin samanlaisiin mietteisiin työpaikallani psykiatriassa. Dramaturgisesti tosin keskivaiheilla tulee liian monta biisiä peräkkäin. Sivujen 4 ja 5 sekä 5 ja 6 väleihin kaipaisin jotain biisien ulkopuolista täytettä tuomaan tarinaan syvyyttä. Nyt näin monta biisiä peräjälkeen tekee hieman tautologisen vaikutelman.
Loppu oli ennalta arvattava, mutta hyvä että kuitenkin onnellinen eikä mikään ranteet auki -loppu. Kun sarjakuva on näin upeasti toteutettu, ei sen toisaalta olisi suonut loppuvan lainkaan. Musta koirakin työstä löytyy lopulta, eli kilpailutyö on myös muodollisesti pätevä.
Janne Luokkasen teos on omassa luokassaan. Aidosti järkyttävä teos, jonka motiiveja saatekirje selventää. Itsenäisenä sarjakuvana yhteys kilpailun tehtävänantoon jää kuitenkin epäselväksi. On brutaali uni ja siitä herääminen. Hahmot ovat sen verran keskenään erinäköisiä, ettei lukija voi olla varma, onko herännyt henkilö isä tai poika tai kumpikaan. Esim. pinnasänky vuoteen vieressä olisi selventänyt asiaa. Sarjakuvakerronnallisesti kyllä erittäin ytimekäs ja jylhä. Viimeisen ruudun tuska on käsin kosketeltavaa. Musta koira lienee unohtunut tai sitten mies herää sen vatsassa. Saatekirjeeseen viitaten sanoisin, että kyllä niitä sarjakuvia ehtii myöhemminkin piirtää. Itse olen pitänyt pisimmillään kymmenen vuoden tauon ja kokenut sen ihan hyvänä. Lapset sen sijaan täytyy/saa hoitaa tässä ja nyt, muuten tulee ongelmia. Toivottavasti saat välillä lastenhoitoapua ja omaa aikaa - vaikka sitten siihen piirtämiseen.
Jäin miettimään sukupuoliroolien vaikutusta lukukokemukseen. Isä-lapsi-kuvauksena tämä tuntui todella häiritsevältä. Naisen tekemänä äiti-lapsi-tarinana sitä saatettaisiin pitää tärkeänä keskustelunavauksena ja kiitettävänä uupumisoireiden näkyväksi tekijänä.
Kuikka on onnistunut mahduttamaan yhteen sivuun kilpailun filosofisimman työn. Tarinan sankari painii uupumuksensa, mutta toisaalta myös masennukseensa kohdistuvan kiintymyksen kanssa. On aivan totta, että masennus voi olla ihmisen paras ystävä. Siinä missä psykiatria pyrkii osoittamaan masentuneelle, että k.o. mielialahäiriö ei ole hänen todellinen minänsä, osoittaa Kuikka viimeisessä ruudussa niin vastaan panemattomasti masennuksen nimenomaan olevan elimillinen osa ihmistä, että hän ajaa koko modernin psykiatrian puolustuskannalle. Tärkeä huomio on myös se, että monet onnistuvat kätkemään masennuksensa hattunsa alle niin hyvin, että ympäristö ei havahdu ajoissa tilanteen vakavuuteen.
Kuvallisesti koko sarjakuvan idea nojaa kaikkia pyhiä arvoja rienaaviin rajauksiin. Viimeisen ruudun valossa ratkaisun ymmärtää, mutta sitä ennen ruudut 1 ja 3 ovat raastaneet lukijan hermot riekaleiksi. Tämän olisi ehkä voinut ratkaista tyylikkäämminkin? Eipä silti että se olisi tarinan tehoa laskenut. Ruutu 2 taistelee Shunichiron kanssa hienoimmasta yksittäisestä koirakuvasta.
Hollen
Musti go home! onnistuu yllättämään. Ajattelin, että verikoiramies lankeaisi koira-aiheisessa kilpailussa käyttämään valmiita hahmojaan, mutta kattia kanssa. Kilpailun runollisin, ellei jopa teologisin työ. Todella moniulotteiset, tunnelmalliset kuvat, mutta mutta… Tässäkin sarjakuvassa kyseenalaistaisin ruutujärjestyksen. Itse tulkitsen niin että koira lähtee kotiaan kohti hautausmaalta, kenties itsemurhan tehneen ihmisen haudan ääreltä. Koira kulkee vastavirtaan kohti elämän alkua, kuten lohetkin ovat matkalla kutemaan. Tässä tulkinnassa toinen hautausmaakuva, vaikka onkin järjettömän hieno, tuntuu tautologiselta. Sinänsä viittaus aktiiviseen työelämään voisi toimiakin - jopa tässä kohdassa - mutta paremminkin tarinan kolmantena ruutuna. Hautausmaan myötä katkeaa yhteys elämän virtaan, jonka äärelle seuraavassa ruudussa taas palataan. Harmillisesti tämän toiseksi viimeisen ruudun runsaat ja tulkintoja kutsuvat yksityiskohdat pehmenevät pikselien alle.
Viimeinen ruutu nostaa joen ja masennuksen lähteen mietinnän alle. Tämä on todella ajatuksia herättävä ruutu, jonka voisin ottaa julisteeksi seinälleni. Ilmeisin tulkinta tuntuisi olevan, että masennus syntyy ihmisen ajatusten virrasta, että se on masennuksen koti, mutta ei tämä kuva siitä tyhjene. Pidän lopetusta tavattoman voimaannuttavana ja positiivisena. Ehkä siksi, että musta koira kaikesta huolimatta on siinä vain pieni tekijä vahvan sielunelämän omaavan ihmisen rinnalla - ja selkeästi ihmisestä erillinen. Kiitos tästä. En tiedä miksi, mutta viimeinen ruutu tuo visuaalisesti mieleeni Fredin (ei laulajaa vaan sen sarjakuvapiirtäjän työt.)
Ja sitten pitäisi vielä valita joukosta voittaja. Tämä ei todellakaan ole aivan helppo tehtävä. Neljän kärki erottuu kyllä. Repiäkö Woodwork neljään osaan, kas siinä pulma. Pidin todella paljon Memmilin työstä ja toivon näkeväni sarjakuviasi jatkossakin. Nämä koko kuukauden töitään hiovat vakiohaastajat ovat kuitenkin kova vastus, kuten olen itsekin saanut monet kerrat huomata. Aivan helvetin kova loppukamppailu käydään tällä kertaa Hollen ja Shunichiron välillä, eikä siitä selvitä ilman lisäpalkintoa. Holle saa 1a-palkinnon, eli Woodworkin ja vastuun seuraavan kilpailun järjestämisestä. Ratkaiseva tekijä tässä on sarjakuvan monikerroksisuus, eli se, ettei sarjakuva tyhjene useammallakaan lukemiskerralla. Tekninen toteutus täydellinen vaikka dramaturgiaa ehkä olisi voinut vielä hioa – siis ehkä. Shunichiro saa veljensä kanssa jaettavaksi Cazan
Scènes de la vie de banlieue –integraalin. Petteri ja Patteri menee Memmilille. Kaikki palkitut, siis myös Tuipal, ilmoittakaa yksärillä yhteystietonne palkintojen postittamista varten.
