Valiant-sarjat

[Curtvile]

Lukaisin myös Generation Zero sarjan ensimmäisen kokooman


Alkuun oli tietty epäilys tyyliin "jahas, teini x-men humppaa josta kömpelöhkö kaveri on melkein saanut viilattua sarjanumeron veks..." mutta minä houkka en luottanut Fred van Lenteen.
Koko psiot kuvio on yhä nolosti matkittu mutanteista ja hölöpölö tiedettä pahimmillaan, mutta nämä henkilöt vetävät ihan tosissaan mukaansa.

Yksi monista fiksuista vedoista on laittaa päähenkilöksi tavis, Keisha Sherman, teinineito jonka isä on kotikaupungin Rook, Michiganin sheriffi.
Hänen poikaystävänsa ja ihastuksensa on kuollut ja muut pitävät sitä onnettomuutena mutta Keisha päättää ottaa yhteyttä verkkolegendaan, Nolla sukupolveen.
Pitäisi varoa mitä toivoo.

Scifiä, supersankarivoimia , ihmisten identiteettejä ja murhamysteeriä sekoittava keitos on tehty taiten eikä mistään nötkotista. Francis Portelan kuvitus pärjää kisassa kuin kisassa ja kun henkilöt, aina Keishan autistihkoisesta veljestä kerrassaan hienosti luonnehdittuihin Zerolaisiin ja Nurkkamiehiin, ovat näin hanskassa tämä rullaa kuin hyvin öljytty kone.

Herkeästi suositeltava varsinkin kun ei vaadi aiemman sarjisuniversumin tietämistä kymmenien numeroiden edestä.
Ja osa repliikeistä on silkkaa kultaa
"Joten periaatteessa hänen mielensä on jatkuva, loputon youtube-kommenttiosasto"
"...se selittää paljon..."

[Jarkko Sikiö]

Luin X-O Manowar -sarjan loppuun sen suuremmitta tunteitta. Taso heittelee sen verran, että myös ylöspäin mennään toisinaan reilustikin. Kun sarjan lopetus on kuitenkin tiedossa, tietää myös lukija lopun olevan pelkkää humppaa ennen reboottia.

Täytyi ihan hetkeksi palata sarjan alkutunnelmiin ja totta on, että kolme ensimmäistä kokoelmaa visigoottien kuninkaan seikkailut ovat täyttä neroutta ja vielä kaksi seuraavaa kokolmaa erittäin jäntevää luettavaa. Sitten Armor Hunters -numerot ikään kuin upottavat koko sarjan.

Unityn toinen kokoelma meni hujauksessa, joten luen hetken aikaa sitä vielä tästä eteenpäin.

Kolmas minisarja näyttää varsin muikealta (Stalinverse) ja alaotsikkonsa mukaisesti rönsyilee useamman eri hahmon seikkailuihin. Itse pääsarjassa tiimi pysyy vieläkin koossa. Erityisesti Hairsinen jälki miellyttää silmää.

Hairsine tässä olikin hyvää, tarina oli täysi ankka. Divinity-trilogian osista ainoa, joka ei vetänyt mukaansa. Valiantin tapauksessa jo tietää, että nuo pääsarjoihin liittyvät oheisnumerot voi jättää huomioitta.

[Jarkko Sikiö]

Harbinger-sarjan päätös oli varsin mukavaa luettavaa. Taso Joshua Dysartin käsikirjoituksissa heittelee toisinaan voimakkaasti. Kokonaisuudessa on kuitenkin usein sellaista elämänmakua, mitä supersankareiden edesottamuksiin vaikeasti tarttuu.

Harmi kyllä, en lainkaan muista enää sarjan alkua. Se kuitenkin viehätti, että päähenkilöstä ei lopulta kasvanut suurta sankaria, omien ongelmien päihittäminen osoittautui sekin ylittämättömäksi.

Kuudes kokoelma, Omegas, on itsenäinen kokonaisuutensa, joka velloo lopetuksen tunnelmissa.

Neliosainen minisarja Britannia taitaa olla yrityksen ensimmäinen sarja, joka ei liity suoraan Valiant-universumiin millään tavoin.

Käsikirjoittaja Peter Milligan, suosikkeihini lukeutuva Juan José Ryp ja väreistä vastannut Jordie Bellaire ovat keittäneet mainion historiallisen fantasian, jossa Rooman keisari Nero lähettää päähenkilön selvittämään mikä Britanniaan lähetettyjä joukkoja riivaa.

Milliganin tekemisistä en muista mitään varmaan kymmenen viimeisen vuoden osalta, mutta tässä kynä on pysynyt hyvin kädessä. Taustoituksia Rooman historiasta en jaksanut lukea, mieluumin ihailin lisähetken jälleen Rypin törkeän hyvää kuvitusta. Tämä on nyt ehkä sellaista vakavaa Rypiä, josta on siloiteltu miehelle tyypillisin ylilyövyys.

[Jarkko Sikiö]

Imperium on käytännössä jatkoa Harbinger-sarjalle, kuitenkin niin että pääosassa on sen pahis, Toyo Harada. Harada näkee itsensä hyväntekijänä ja tavoitteensa vievän ihmiskuntaa parempaan suuntaan.

Joshua Dysart on tehnyt hyvää työtä, koska hahmo on taustoineen ja motiiveineen varsin ymmärrettävä hahmo. Satunnaiset raivonpuuskat ja hillittömyydet ovat hieman siinä ja siinä, onko kyse kirjoittajan lisäämästä luonneviasta vai lipsahduksista luoda yhteneväinen hahmo.

Lukaisin ensimmäiset kahdeksan numeroa ja varmasti palaan vielä jäljellä oleviin kahdeksaan numeroon myöhemmin.

Annoin myös Ninjak-sarjalle toisen tilaisuuden. Kun on ensimmäisen numeron pahimmista hölmöyksistä saanut kompuroitua yli, vie Matt Kindt lopulta työvoiton. Ensimmäinen tarinakaari, yhdeksän numeroa, on taustoittavine lisäsivuineen varsin mainio. Tässä on välistä sellaisia mangasta tuttuja hillittömyyksiä mukana, että ote on välillä oivan hilpeä. Ninjataidoilla saavutetaan sellainen kehon hallinta, että voi vaikka kasvattaa kidukset... Heh.

Eikä tietysti vielä sellaista sarjaa ole tehty, jota Juan José Ryp ei pelastaisi. Joo, olen tainnut Rypin mainita jo useamman kerran...

Tätä on 25 numeroa ja onhan hahmoa ehditty esittää sivuhahmona ja Unity-sarjassa vaikka kuinka.

EDIT: Täydennetty kesken katkennut viimeinen lause.

[Jarkko Sikiö]

Luin samoin tein Imperium-sarjan loppuun saakka. Suuria tunteita tuo ei herättänyt. Ongelma siinä on sama kuin suurten kustantajien antisankareiden kanssa, eli hyvä pahis on aina parempi hyvän vastavoimana kuin omillaan.

Tämä oli muutoinkin aivan liikaa sellaista Valiant-historian taustoittamista. Toki Korean sotaan liittyvät taustasivut, jotka kuvitti Juan José Ryp, olivat mukavaa materiaalia, mutta siinä kaikki.

Ninjak, kuten jo totesin, on yhtä paljon manga-hillittömyyttä kuin supersankarointia. Matt Kindt vetää perhetaustat yhtä lailla yli. Kovin uskottavaksi ei Ninjakia ole kehitetty. Mainitsin varmaan, että Ryp...

Crayton Crain oli pääsyy siihen, miksi en tarttunut Rai-sarjaan jo aiemmin. Crainin tietokoneavusteinen kuvitus on ollut melko lailla kammotuksen aihe. Hetken kestää tämänkin kanssa, ennen kuin tyyliin tottuu, mutta onhan tämä parempi kuin vaikka X-Force.

Tulevaisuuden Japaniin – joka on metallia, muovia ja keinotekoista illuusiota päähenkilöä myöten – Crainin tyyli sopii varsin mukavasti.

Kindt kirjoittaa sellaista sujuvaa, hieman ehkä jo kunnianhimottoman sujuvaa, tekstiä. Sen parissa viihtyy, mutta 12 numeroa oli jo ihan riittävän mittainen rupeama.

Tätä on toki 16 numeroa kaikkiaan, mutta en suoraa päätä tarttunut jatkoon, kun ne ovat kytköksissä 4001 AD -tapahtumaan ja nyt ei tapahtumat huvita.

[Jarkko Sikiö]

Olin jo aikonut jättää Harbinger-sarjan seuraamisen, mutta Harbinger Renegade -sarjan ensimmäinen kokoelma The Judgment of Solomon nousi kuitenkin lukujonon ohitse, pääasiassa kuvittajien ansiosta.

Ryp ja erityisesti mm. The Boys -sarjasta mieleen jäänyt Darick Robertson yhdessä kirjoittajan, Rafer Robertsin, kanssa ovat saaneet sarjaan aivan uutta puhtia. On kyllä vaikea lukea Robertsonin osuuksia, kun tulee The Boys -fiilikset läpi voimakkaasti.

Hassu juttu, että Imperium-sarjaa lukiessani kuvittelin sen olevan jonkinlainen vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva tarina. Eipä siis ollutkaan, vaan täyttä kaanonia.

[Jarkko Sikiö]

Olen lukenut jälleen Valiant-sarjoja.

Britannia: We Who Are About to Die on ensimmäiseen Britannia-minisarjaan nähden toimintapainotteisempi. Hyvin toimii tekijöiltä, eli Milligan, Ryp & kumpp.

Historian ja fantasian sekoittavaa sarjaa voi hyvin suositella koko Kvaakin porukalle.

4000 AD -minisarja on jatkoa Rai-sarjalle. Sellaista sujuvaa huttua, johon Craydonin kuvitus sopii erityisen hyvin. En todellakaan lukenut kaikkia tätä sivuavia one-shot-julkaisuja.

Tämän jälkeen on hyvä lukea neljäs Rai-kokoelma, eli Rain numerot 13-16. Sen sijaan, että ne olisivat tuohon tapahtumaan sijoittuvaa huttua, ne kertovat Rai-sotureiden historian. Toimii sikahyvin. Kuitenkin erikoinen päätös, että pääsarja kestää 12 numeroa, sitten tulee henkinen lopetus omana tapahtumana ja pääsarjassa taustoitetaan ihan muuta.

Strippisarjoja lukuun ottamatta en juuri huumoria kuluta. Archie & Armstrong varmaan menee sellaisena kevyenä seikkailusarjana, mutta minä olin tyytyväinen kun viidennessä tuli mukaan Bloodshot-crossoveria. Sellainen kallossa koliseva tunne minulla oli, että tämä voisi mennä paperilla ja rantakeinussa paremmin kuin diginä.

Sen sijaan The Delinquents-minisarja (2014) iski varsin kovaa. Kyseisessä seikkailussa sankarit yhdistävät voimansa kaksikon Quantum & Woody kanssa. Seikkailu eteni varsin hyvin, kuvitus oli kohdallaan ja Fred Van Lente piti tason korkealla.

En jälkimmäisiä sankareita ole koskaan lukenut, mutta ei varmaan taustoja ollut tarpeen tämän kanssa tavatakaan. Sen sijaan toimituksen palstalla todetaan, että uudet Q&W-tarinat ovat suoraa jatkoa vanhoille Acclaim Comics -seikkailuille. Tämä oli varsin muikea ajatus.

Huumoria oli myös Dead Drop-minisarjassa (2015), mutta se oli minulle paremmin iskevää, hieman ilkeää huumoria. Hyvin kulkee, näyttää hyvältä, mutta on ehkä paremmin sellainen alennuskorin valinta kuin täysihintainen tuote.

Ivar, Timewalker oli scifiä, draamaa ja huumoria. Hieman epätasapainoinen kokonaisuus, josta luin puolet joskus ja nyt sitten lopun. Ihan hyvää höttöä sellaisella kaikille vähän jotakin mentaliteetilla.

Parasta oli metakommentaari, jossa Ivar toteaa elävänsä hetki kerrallaan ja ongelmia syntyy vasta, kun tapahtumista koettaa saada yhtenäisen jatkumon.

[Jarkko Sikiö]

Onko nyt tosiaan niin, että HBO:n Britannia-sarjalla ei ole mitään tekemistä Milliganin ja Rypin Britannian kanssa, vaikka olisi pitänyt ?

Jos asia on näin, niin näyttää ainakin ulospäin rumasti siltä, että tekijät ovat tarjoilleet suoraan ryöstettävän idean ja jääneet rojalteista paitsi, kuten kävi Fablesin tapauksessa.

[Jarkko Sikiö]

DMG oli Valiantin pääosakas jo vuodesta 2014. Suurin juttu oli, että Shamdasani sai kylmästi kenkää.

Arvelin kyllä jo vuoden päivät, ettei rahoittajilla varmaan riitä kärsivällisyys kun tie valkokankaalle vain pidentyy.

Kustannuspuolella olen ihmetellyt, että koko firman energia – ensimmäiset kaksi-kolme vuotta luomisvoima oli suorastaan räiskyvää – näyttää olevan poissa. Tuskin Shamdasanin dumppaus piristää sarjakuvapuolta.

Dan Minz on kyllä selvästi antanut ilmi, ettei häntä sarjakuvat ole kiinnostaneet eivätkä kiinnosta vastakaan.

Valiantin historia toistaa hämmästyttävän tarkasti itseään. Alkuperäisen Valiantin turmioksi koitui pääomarahoittaja, ja koko toiminnan primus motor ts. Jim Shooter sai potkut.

[Jarkko Sikiö]

Kun saat potkut perustamasi yrityksesi johdosta, mutta elättelet yhä toiveita, että toimialalta löytyisi vielä tulevaisuutta: hyvin olet sanoja pyöritellyt sanomatta silti mitään, Shamdasani.

[X-men]

Kun saat potkut perustamasi yrityksesi johdosta, mutta elättelet yhä toiveita, että toimialalta löytyisi vielä tulevaisuutta: hyvin olet sanoja pyöritellyt sanomatta silti mitään, Shamdasani.

Uutta firmaa vaan pystyyn.

[Jarkko Sikiö]

Taas Valiant-jutut etenevät ja etenevät.

Quantum & Woody televisioon ja Vin Diesel Bloodshot-roolissa on lyhyt tiivistys kiireisille.

[Jarkko Sikiö]

Elokuvia käsittelevän jutun mielenkiintoisinta antia on kustannuspuolta vetävän konkari Fred Piercen näkemys Valiantin tilasta sekä sarjakuvien ja elokuvien suhteesta.

[Jarkko Sikiö]

The Forgotten Queen on neljäosainen minisarja, kuten melkein kaikki Valiantin yritelmät ja viritelmät tätä nykyä, josta vastaavat minulle tuntemattomat nimet.

Tini Howard käsikirjoituksen ja Amilcar Pinna visuaalisen puolen osalta ovat varsin kova yhdistelmä. Ensi alkuun tulevat mieleen tylsimmät eurosarjikset, mutta seksi ja kuolema ovat yhdistelmä jolla tarina kulkee. Silti piristyin, kun mukaan tulee Eternal Warrior, mutta lopussa kääntyy vähän retconnin avulla jo yli, kun hahmo ajetaan Valiant-universumin keskustaan.

On parempi olla sanomatta sarjasta muuta kuin, että kuka oon, joko arvaat sen.

Hieman ihmettelin lopetussivua, onko tästä verenvuodatuksesta sitten lopputuloksena joku koominen hahmo Archer & Armstrongin rinnalle. Jos näin on, niin ihmetellä täytyy, mutta kyllä tämä minulle tällaisenaan kelpaa.

[Jarkko Sikiö]

Eternity ja Incursion ovat tieteiskuvitelmaa hieman eri laidoilta, mutta ne molemmat voi summat samoin sanoin.

Vakiotekijät, suuri taustaidea, ponnetonta kerrontaa, ... mikään näissä ei loista.

Ensimmäisessä seikkailee Divinity toisessa puolestaan Eternal Warrior.

Eternityn on sanottu esitelleen Valiantin oman New Gods -tulkinnan.

On siinä taas kömpelöä valo- ja pimeysasetelmaa, jos sen niin tahtoo nähdä. Ideoista ehkä se villein on ihan suoraan Morrisonilta pöllitty, mikä kai ajatukset siihen suuntaan vie ihan luonnostaan (tai sitten ajatus on tullut tekijöiltä, voisiko enää vähemmän merkityksellistä asiaa ollakaan).