Arvostelussa oli selvästi enemmän särmää kuin albumissa, mutta hyvän mielen sarjojahan tuohon toivottiinkin. En ole vielä lukenut lärpäkettä kokonaan, mutta jo selailun perusteella kokonaisuus kuvaa oikein hyvin sitä, mistä Haavisto-hypessä oli kyse ja ehkä näyttää ilmiön eri puolia jonkin ajan kuluttua vieläkin selvemmin.
Muuten Haavisto-hypeä on ollut kiinnostava seurata (ja hypettää, vaikkei jouluvaloista tehty kakkonen olekaan enää muutamaan päivään palanut seinälläni). Kun itselläni ei ole kokemusta 70-luvun poliittisesta ilmapiiristä muuta kuin aikalaisten kauhistelemana (tai kaunistelemana), mulle lähimmäksi vertailukohdaksi nousee edellinen kansallisen yhtenkuuluvuuden juhla, jääkiekon mm-kulta viime keväältä. Myös silloin vietettiin luovaa karnevaalia ja suhtauduttiin myötämielisesti tuntemattomiin vastaantulijoihin. Haavistokarnevaali oli vain pitkäaikaisempim kulttuuripainotteisempi ja vähemmän macho. Positiivisia kokemuksia kuitenkin molemmat, vaikka en ole kiinnostunut jääkiekosta pelinä ja voin elää hajoamatta myös Sauli Niinistön suomessa.
Minusta albumi kuvaa hyvin tuota karnevaalia ja sen erilaisia tunnelmia. Pidän kaikista, jotka olen tähän mennessä lukenut.
Mitä taas häpeämiseen tulee... olisi se aika surullista, jos pitäisi luovuutta ja leikkisyyttä hävetä - tai sitä, että on hetken aikaa jostain innoissaan.
