Mielenkiintoista huomata, että Arktisesta banaanista on tullut kotimaisen psykoosisarjakuvan johtava julkaisija. Mutta, mutta…
Jos kaipaa oikeasti hyvää ja taidokasta sarjakuvaa psykiatristen sairauksien ulottuvuuksista, niin kannattaa ehdottomasti tarttua Raimo Tyyskän käsikirjoittamaan ja Jussi Hukkasen taiteilemaan Api: Viimeinen testamentti -albumiin...
...Sarjakuva tursuaa hurjaa fantasiaa, jossa leikkivät sulassa sovussa hersyvä huumori, uskonnolliset harhanäyt ja hulluuden nerokas logiikka. ...kansainvälisen tason projekti ja yksi vuoden 2012 parhaista kotimaisista sarjakuva-albumeista."
Joudun olemaan tästä Tonin kanssa vahvasti eri mieltä. En kiistä
Api -Viimeinen Testamentti psykoosikuvauksen aitoutta, se on paikoitellen jopa ansiokasta, mutta pidin kyllä Egomaniaa paljon miellyttävämpänä lukemiskokemuksena. Omakohtaisissa sairauskertomuksissa on usein (ja olen ammatillisista syistä lukenut koko joukon tällaisia sarjakuvia) ongelmana se, että aiheeseen ei saada etäisyyttä. Terapeuttinen hyöty ei tietenkään vaadi - ja saattaa jopa kärsiä siitä - että tekijä alkaa miettiä tarinaa lukijan ehdoilla. Kun julkaisukynnys ylittyy, joutuu lukija kuitenkin kasvokkain toteutuneen rakenteen kanssa.
Viimeisen Testamentin uskonnollis-deliriööttinen maailma ei nouse eikä laske, vaan saarnaa läpi albumin samalla monotonisella äänellä. Dramaturgisesti suurin ongelma lienee uskottavan antagonistin puute. Sitä virkaa ei täytä kukaan saatanallisista joukoista (ainakaan trilogian ensimmäisessä osassa) eikä myöskään sairaalan henkilökunta. Kaikkivoipaisen Apin kohtaloa ei jännitä. Teos kärsii siitä, että se on tehty paloissa. Egomania taas rakentaa toistensa läpi kulkevia juonirihmastoja ja kulkee kuin raiteiltaan syöksynyt juna kohti loogista mutta etukäteen vaikeasti pääteltävää loppuaan synnyttäen matkan varrella kiintymyssuhteita lukijan ja useammankin hahmon välille. Viimeinen Testamentti hakee oikeutusta harhoille ja haluaa todistaa, että ne ovat olleet nerokkaita. Egomania puolestaan on niskalenkki harhoista ja oivaa - vaikkakin vaivannäköä vaativaa - viihdettä. Graafisestikin pidin enemmän Egomaniasta. Apissa minua häiritsee se, että hennot viivat hukkuvat vahvojen värien alle. Teos olisi todennäköisesti toiminut paremmin mustavalkoisena.
Nämä ovat tietysti makuasioita ja molemmat teokset jakavat varmasti lukijoita. Muutenkin niukan psykoosisarjakuvatarjonnan keskellä tuntuu ikävältä asettaa teoksia vastakkain. Olen sillä tavoin rajoittunut, että uskonnossa piehtarointi ei riitä pitämään mielenkiintoani yllä, jos tarina ei vedä. Ei anneta rajoitteitteni häiritä, olen varma että tällekin teokselle löytyy oma fanaattinen kannattajakuntansa. Onneksi molemmat ovat trilogioita, minkä lisäksi odotan mielenkiinnolla myös Arktisen banaanin seuraavia avauksia tässä genressä.
Itse arvostan teoksia, jotka onnistuvat yhdistämään painavan sisällön vetävään tarinankerrontaan. Tällä mitta-asteikolla ehdottomasti onnistunein psykoottisuuden kuvaus sarjakuvissa, mikä nyt tulee mieleeni, on Hellblazer Bloody Carnations –albumissa julkaistu episodi suljetulle osastolle joutuvasta Constantinesta. Sitä lukiessa tulee vahvasti tunne, että joku tai jotkut tekijätiimistä tuntevat aihepiiriä syvemmältä kuin pelkkää Wikipediaa lukien on mahdollista. Tarina rynnii eteenpäin kuin biisonilauma naurua ja kauhua herättäen, ja - oli kokemusta psykooseista tai ei - uskoisin sen vievän paatuneimmankin kvaakkilaisen mukanaan.
