Naivismi

[Emppu]

Monikin elävöitetty nettisarjakuva lähestyy animaatiota, ja se on ehkä juuri se väärä tapa. Tietyn äänimerkin tai animoidun kuvion esittäminen jatkuvasti tietyssä tarkoituksessa olisi enemmän sarjakuvasemiotiikkaa. Miksei vaikka animoitu saha, joka viipaloi tukkia. Mutta sitten taas, jos käyttää animaatiotehosteita, miksei tee saman tien animaatiota?
Yritin hahmottaa tässä sellaista mitä ei ole vielä olemassa.

Nettisarjakuvassahan tietyn tyylikunnan edustajien vaikutus jenkkianimaatioista on silmiinpistävä, eikö se silloin käy logiikkaan, että myös kuvakerrontaa haetaan sieltä?
Myös sarjakuvan opiskelu, tai enemmänkin sen opiskelemattomuus, vaikuttaa pitkälti, jokuselta taholta kuullu sitä, ettei sarjakuvan kuvakerrontaa liiemmin opeteta, vaan kannukset tähän pitää hankkia kuvakäsiskursseilta. Joka taas ajaa enemmän animaatiollisiin ratkaisuihin.

[T.Kokkila]

Itselleni tuli naivismista ensimmäisenä mieleen Roope Eronen. Erosenkin naivismi on kyllä varmasti ihan tietoinen valinta.

[kultakisu]

MIelestäni naivisti joko on tai ei ole,se että on naivisti tietoisesti(tietoinen valinta),ei tee piirtäjästä naivistia.Jos osaisin siirtää tänne kuvia niin laittaisin hyvän esimerkin tämän suunnan tyylipuhtaasta edustajasta.Ja kaikeksi hyväksi vielä sarjakuvana.Tässä opuksessa tekee allekirjoittanutkin vaatimattoman ensiesiintymisensä yhtenä piirtäjistä.

[Rami Rautkorpi]

Jos näyttää naivistilta vaikka ei ole tarkoitus, niin ei se ole silloin naivismia, vaan pelkästään naiviutta.

[Severi]

 
Koska sarjakuva on kuvataiteiden ja kirjallisuuden superluokka, se sisältää molemmat, on tietysti helppo sanoa että se mikä pätee kuvataiteiden naivismi-määrittelyihin pätee osittain myös sarjakuvaan. Onhan kuvataiteet vain sarjakuvan alaluokka, sarjakuvaa ilman tekstiä.
 
Mutta mitä sitten on naivi kirjallisuus... naivin sarjakuvan toinen alaluokka? Sillä kirjallisuushan on sarjakuvaa ilman kuvia; vajaata sarjakuvaa kuten kuvataiteet. (Kts. artikkelini Synteesi -lehdessä 4 / 2010).
 
Olisiko puhtaan naivistinen sarjakuva sellainen joka on paitsi tarinaltaan myös kuvitukseltaan naivistinen? Muissa sarjakuvissa olisi sitten vain naivistisia piirteitä.
 
Mielestäni kenties edustavin naivistinen sarjakuva on Ingrid Vang Nymanin Peppi -sarjakuva. Sekä piirrokset että teksti antavat naivistisen vaikutelman.
 
Millaista olisi sitten lapsilta kielletty naivismi? Holokaustin esittäminen hiirin ja kissoin? Hitlerin pojan tarina?
 

[Reima Mäkinen]

Jos Vang Nymanin Peppi olisi naivismia, niin silloin sitä olisi myös melkein kaikki ennen 1970-lukua tehty pohjoismainen sarjakuva sekä kaikki lastensarjakuva. 

Onhan kuvataiteet vain sarjakuvan alaluokka, sarjakuvaa ilman tekstiä.

Ei. Kuvataide (tai 99,9% siitä) on kuvia ilman tarinaa (sen esittämistä). Vastaavasti sarjakuvista vain muutama pyrkii kuvaamaan PELKÄSTÄÄN jotain tunnetta, väriä, universaalia ideaa tai sommittelujippoja (joihin siis kuvataide usein pohjaa) ilman tarinaa. Kyse on siis kahdesta aivan eri asiasta ja siksipä näitä tyylisuuntiakaan ei kannattaisi yli rajojen liian vakavasti yrittää rinnastaa.

[hdc]

Luulen että tarinallisen kuvataiteen osuus ylittää kyllä tuon arvioidun, mutta se oli enemmän suosiossa taiteessa jonka tyylisuunnat on nimetty historiallisten jaksojen mukaan. Ja vaikka sarjakuva voikin olla goottilaista tai barokkista niin se on eri asia kuin olla noiden tyylien edustajia...

Muttajoo. Sarjakuvantekijät eivät ole kovin äänekkäästi julistautuneet tyylilajien edustajiksi, laatineet esteettisteoreettisia manifesteja, järjestäneet yhteisnäyttelyitä (tai kun ovat niin ne ovat keskittyneet muihin asioihin kuin koulukuntiin, ja usein ovat pyrkineet kokoamaan tyylillisesti laaja-alaisia kattauksia).
On niitä joitain kuitenkin muodostunut vaikkei niitä välttämättä nimetä -ismeiksi vaan muilla perusteilla, esim. ligne claire, Marvel-tyyli tai sen johdannainen Image-tyyli, manga-tyyli...ja noita on vastaavasti aika vaikea soveltaa kuvataiteisiin tai kirjallisuuteen tai elokuvaan.

[Severi]

 

Kuvataide (tai 99,9% siitä) on kuvia ilman tarinaa (sen esittämistä). Vastaavasti sarjakuvista vain muutama pyrkii kuvaamaan PELKÄSTÄÄN jotain tunnetta, väriä, universaalia ideaa tai sommittelujippoja (joihin siis kuvataide usein pohjaa) ilman tarinaa. Kyse on siis kahdesta aivan eri asiasta ja siksipä näitä tyylisuuntiakaan ei kannattaisi yli rajojen liian vakavasti yrittää rinnastaa.

Sarjakuvassa ei tarvitse olla tarinaa. Toki useimmissa on, mutta se ei ole välttämätöntä.
Ja vastaavasti monissa maalauksissa on tarina, kuten hdc totesi. Mielestäni tarina tekee teoksesta mielenkiintoisemman, mutta pelkällä fiilistelylläkin pärjätään.
 
Esimerkiksi abstrakti sarjakuva on sarjakuvaa jossa ei kerrota mitään ilmeistä tarinaa. Näistä on runsaasti esimerkkejä joita voi tarkastella Andrei Molotiun kokoomateoksesta Abstract Comics (blogi aiheesta). Ja varmaan löytyy esimerkkejä perinteisistä sarjakuvista joiden pääasiallinen tarkoitus tuntuu olevan komeiden kuvien esittely, koska tarina on olematon.
 
Kuvataiteen ongelma on se ettei sen perinteinen muoto, yksi kuva tai maalaus, anna mahdollisuutta kertoa kummoistakaan tarinaa. Mutta silti on olemassa runsaasti yksikuvaista taidetta, jota nimitetään sarjakuvaksi.
 
Sarjakuvaa, kuvataiteita ja kirjallisuutta yhdistää se että niitä kaikkia tulkitaan pelkästään yhdellä aistilla, näköaistilla. Näistä kolmesta sarjakuva on se joka sisältää kaksi muuta, eli on niiden superluokka. Tällöin kuvataiteet ja kirjallisuus ovat sarjakuvan osajoukkoja.
 
Sarjakuvan pioneeri Rodolphe Töpffer määritteli 1825 hengentuotteensa seuraavasti:
 
 "Piirroksilla ilman tekstiä on vain hämärä merkitys; teksti ilman piirroksia ei merkitse mitään. Nuo kaksi yhdessä muodostavat tavallaan romaanin, sitäkin omaperäisemmän, sillä teos ei muistuta sen paremmin romaania kuin mitään muutakaan." 
 
Toisin sanoen kirjallisuudesta puuttuu kuvat ja vastaavasti maalauksista tai (valo)kuvista teksti. Vasta sarjakuva on täydellinen taidemuoto.
 
Kai Mikkonen toteaakin kirjassaan "Kuva ja sana" että ”Kuvaa ei voi koskaan kokonaan kuvata kielellä, eikä kaikkia kielellisesti ilmaistavissa olevia asioita voi kääntää kuviksi.” Sarjakuvassa nämä puutteelliset osa-alueet yhdistyvät hyvinkin ilmaisuvoimaiseksi taiteeksi. Kuvataiteet ja kirjallisuus ovat toki mielenkiintoisia poikkeuksia sarjakuvasta.
 
Sarjakuva tulisikin nostaa sille kuuluvalle paikalle.
Taiteiden huipulle.
 

[Severi]

 

Jos Vang Nymanin Peppi olisi naivismia, niin silloin sitä olisi myös melkein kaikki ennen 1970-lukua tehty pohjoismainen sarjakuva sekä kaikki lastensarjakuva.

Se mikä on naivismia ja mikä ei ole lienee myös kuvataiteissa kiistanalaista. Oletan että vakiintunut taideyhteisö suorittaa sen määrittelyn, mutta varmasti myös kiistakapuloita löytyy. Minulle Vang Nymanin Peppi on naivismia, toisille ei. En ehkä kuitenkaan olisi Vang Nymanin työn perusteella heti yleistämässä kaikkea lastensarjakuvaa tai varhaista pohjoismaista sarjakuvaa naivismin kategorian alle. Joku avarakatseisempi henkilö saattaa kyllä näin tehdäkin.
 
Käsitääkseni naivismilla on tunnuspiirteensä jotka mm. wikipedia listaa (rajaa) ja minusta Vang Nymanin Peppi noudattaa hyvinkin tarkkaan wikissä lueteltuja kriteerejä.
 
--- wikilaina alkaa ---
Tyylipiirteitä
 
Naivismissa on lapsenomaisuutta. Työt ovat usein unenomaisia ja lähellä surrealismia[5] fantasia-aiheineen. Aiheet ovat useimmiten kertovia ja ne liittyvät tekijän elämään, kuten muistoihin, uniin tai haaveisiin.[1] Myös kukka- ja eläinaiheet, jotka olivat akatemiataiteessa vähiten arvostettuja lajityyppejä, ovat yleisiä.[6]
Yleisvaikutelma on useimmiten hauska tai optimistinen.[5] Huumorin ohessa voi olla lempeää yhteiskuntakritiikkiä.[1]
Teoksissa on runsaasti koristeellisia ja värikkäitä yksityiskohtia hieman tyhjän tilan kammon tapaan.[5] Yksityiskohdat kuvataan samanarvoisina, kun taas koulutetut taiteilijat pyrkivät synteesiin, jossa jotkin elementit dominoivat. Samanarvoisten detaljien tulvassa kokonaisuus muuttuu tavallaan epätodelliseksi, vaikka tavoitteena on aluperin ollut kuvata aihetta tarkan todellisesti.[2]
Maalausten muotokieli on kaavamaista ja jäykkää, esimerkiksi henkilöt esitetään usein frontaalisti eli suoraan edestä nähtyinä. Mittasuhteet voivat olla mielivaltaisia tai niissä sovelletaan arvoperspektiiviä.[1][6] Keskeis- tai ilmaperspektiiviä käytetään harvoin.[5] Maalaukset perustuvat usein ääriviivaan, joka rajaa kirkkaita väripintoja.[6]
 
--- wikilaina loppuu ---
 
Se mikä Vang Nymanin Peppi -sarjasta kenties puuttuu on yksityiskohtien runsaus, jota tuntuu löytyvän enemmän joistain muista töistä, muttei kaikista. Jos detaljit on määräävä ominaisuus niin sitten lienen väärässä Pepin suhteen.
 

[Curtvile]

Sivuhuomio:

On niitä joitain kuitenkin muodostunut vaikkei niitä välttämättä nimetä -ismeiksi vaan muilla perusteilla, esim. ligne claire, Marvel-tyyli tai sen johdannainen Image-tyyli, manga-tyyli...ja noita on vastaavasti aika vaikea soveltaa kuvataiteisiin tai kirjallisuuteen tai elokuvaan.

ligne clair on noista ainoa joka pitää vettä jotenkin tyylinä. Niin mainitut amerikalaiset kustantamot kuin mangakin ovat täynnään keskenään aivan erilaisia tyylejä.
Lone wolf & cub on ihan samasta visuaalisesta puusta veistetty kuin joku Azumanga Daoih. on on.

yleistyksenä voidaan aina sanoa että tietyt maneerit ovat eri genreissä yleisempiä, mutta eivät normi tai vakio.

Naivismi on minusta parhaimmillaan kun se toimii tarinankerrontaa eteenpäin vievänä tekijänä, tehokeinona, mikä on aivan liian harvoin.

 

[hdc]

Sivuhuomio:ligne clair on noista ainoa joka pitää vettä jotenkin tyylinä. Niin mainitut amerikalaiset kustantamot kuin mangakin ovat täynnään keskenään aivan erilaisia tyylejä.
Lone wolf & cub on ihan samasta visuaalisesta puusta veistetty kuin joku Azumanga Daoih. on on.

Melkein piti laittaa se disclaimer noista mangatyyleistä mutta en laittanut
Noiden kustantamojen tyyleihin pitäisi ehkä laittaa tarkennuksia aikakausien tai mestarien mukaan, jonka mallia seuraajat sitten muokkailevat omiin tarkoituksiinsa, Jack Kirby, Jim Lee...mikä on toki eri asia kuin "kaikki sarjakuva mitä Marvelilta tulee".
Se parjattu mangatyyli taitaa sitten olla näkyvimmillään pseudomangassa jossa kopsataan niitä yleisimpiä maneereja. Joku fiksu voisi tietysti nyt myös selittää mikä on maneerin ja tyylin ero...mutta jos mangatyyliä ei ole, miten suurimman osan siitä tunnistaa vilkaisemalla mangaksi? (tähän sitten joku rupeaa inttämään jostain yksittäisestä japanilaisesta underground-piirtäjästä jonka tyyli ei näytä yhtään samalta)
Ja toisaalta, eihän Joan Miron ja Rene Magritten työt myöskään näytä samanlaisilta, ja Georges Braquen ja Pablo Picasson erottaa myös toisistaan...

[haplo]

mutta jos mangatyyliä ei ole, miten suurimman osan siitä tunnistaa vilkaisemalla mangaksi?

Minä olen itselleni selittänyt tämän japanilaisten tavalla käyttää ruutuja. Ja samaa muuten kävi läpi myös Scott McCloud aiemmin mainitussa kirjassa, sillä tulihan se luettua tämän ketjun innoittamana. Tottakai muualla on alettu ottaa tästä tavasta oppia ja eroa on yhä vaikeampi havaita, mutta ainakaan sitä eroa ei mielestäni voi piirrostavan avulla tehdä. Syy on siellä jossain piirrosten taustalla ja yksi vaihtoehto ovat ruudut. Niiden määrä, sijoittelu ja ennen kaikkea sisältö.

[Kahkonen]

Minulle naivismi on ollut Wilson McCoy siitä asti kun Legenda vaeltavasta aaveesta niin sanoi. Ei sarjakuvanaiiviuden tarvitse seurata kuvataiteen määritelmiä. Toinen naivisti voisi olla Tony Strobl. Minulle tulee niistä ihan samanlainen tylsä olo kuin McCoyn piirroksista.

Todellisia lukuvalintaan vaikuttavia tyylejä kuvaan sanoilla ruma, ärsyttävä, tylsä, hieno ja upea. Ei niistä sen enempää, eivät ne yleisinä määrittäjinä toimisi.

Mangasta. En edes tunnistanut mainittua Lone wolfia mangaksi. Selitys: Olen törmännyt vain isosilmä-mangaan ja manga on tähän asti merkinnyt minulle sitä. Siis sitä, jossa hävetessä silmistä tulee viivarykelmä. Mikä sen tyylin nimi muuten on? Manga kun ei puristien mukaan ole tyyli ("vain japanilaista!") eikun samalla onkin ("pseudomanga matkii mangan tyyliä"). Onko tällä isosilmätyylillä yleistä nimeä? Manga kun ei sovi - näköjään pitää sisällään myös ihan luettavaa ja siedettävää tyyliä. Mitä eri tyylejä siellä sitten on isosilmän ja Lone wolfin lisäksi. Linkit olisi kivat. Löytyisikö naivistimangaa, heh.

Superluokasta olen eri mieltä. Minusta kirjallisuus ja kuvataide menevät osittain limittäin ja sarjakuva kuuluu sinne välimaastoon, jossa on myös vaikkapa erityiseksi kuvioksi kirjoitetut runot.

[Timo Ronkainen]

"isosilmätyyliä" käytetään eniten varmaan kodomossa ja shojossa. Tuskin tuolle sinällään on mitään yhteistä nimeä, korjatkaa jos olen väärässä. Ja varmaan noita edellä mainittuja voi ihan hyvin tehdä ja on varmaan tehtykin myös ilman isoja silmiä.

Timo

[Aura]

Kyl sitä käytetään laajalti myös shounenissa sekä myös seinenissä, joseissa ja varmaan vielä muissakin vanhemmille suunnatuissa. Varmaan riippuu piirtäjän lisäksi tarinan tyylistäkin että onko tyyli sarjakuvamaisempaa vai realistisempaa. Tosin en sitten tiedä missä menee isojen silmien raja, pahimmat hehtaarisilmät löytyvät shoujosta ja kodomosta.