Jos minä otan jyvälle, napsahtaa.
Siis oikeasti, useimmissa niissä muissakin sarjakuvista on kyse juuri tuosta: ihmisistä, ongelmana on se ettet sinä näe tankkien ohi.
Älä ota itseesi, vaikka se halutaan painaa yksittäistapauksena villasella muistan kuinka tuohtuneesti aikoinaan (80-luvun alku) täällä vouhkattiin siitä kuinka Judge Dredd glorifioi fasismia.
Joskus ihmisisllä on vaikeuksia nähdä metsää puilta.
Zero on jatkuva sarja joka seuraa Edward Zeroa joka on koko elämänsä koulutettu ja opetettu tappamaan mutta hoksaa että elämässä on jotain muutakin.
Tämä itsessään on se kulunein juttu mutta niinhän kaikki on, niin keksityt tarinat kuin ne ihmisten ihkaoikeat elämätkin.
Mutta kokonaiskuvan lisäksi yksittäiset osat toimivat perusasetelman sisällä yksittäisinä tarinoina.
Vaikka ihan alusta asti tietää miten kaikki päättyy haluaa tietää miten ja miksi siihen pädytään
En ota itseeni. Mutta Judge Dredd nyt on vähän selkeämmin tarinaa, kuin puskissa hyppivät sotilaat ja tankit. En vaan jotenkin osaa suhteuttaa sitä. En näe mitä eroa sodilla on, jos niiden takana ei ole sitä poliittista draamaa tai ihan selkeää tunnetasoa, joka on minusta enemmän se tarina. Sitten on tuo, että en jaksa selvittää että mikä merkitys on sillä että onko se tankki mallia x vai y.
Ja en minä ole siis sanonutkaan missään vaiheessa, etteikö tuo sotakin menisi, mutta mielikuvani sotafiktiosta on pääasiassa tuota kulissipuskissa hyppimistä puukeppimäiset haulikot kädessä, samannäköisten onton tuntuisten tankkien rymistäessä alas mäkeä.
En koe uhkan tuntua. Asiat jotka tapahtuvat yhdelle ihmiselle, johon jopa jossain määrin kiintyy tarinan aikana, on helpompi kokea tunnetasolla.
Inglorious Bastairds, Full Metal Jacket (ainakin varsinaiseen sotaan asti), se-elokuva-jossa-natsit-ja-muut-pysähtyivät-viettämään-joulua, Pride of Bagdad, Pelastakaa Sotamies Ryan...jne. ovat käsitykseni sisäpuolella. Olkoon että ovat ehkä jollekin sitä oscar-voittaja soopaa, mutta pääsenpähän käsittelemään niissä sotaa tavalla jolla pystyn sitä hahmottamaan.
On vaikea hahmottaa mikä tekee toisen puukepin kanssa heilumisesta merkittävämpää, kuin toisen, jos tarinassa ei ole semmoista samaa kerrontaa kuin vaikkapa palomiehiä tai poliisia koskevassa fiktiivisessä kerronnassa.
Eli kyse ei ole siitä, ettenkö kokisi sotaa aiheena jota kuuluisi käsitellä, mutta en vain sisäistä sitä samalla tavalla kuin muut. Lisäksi useimmat suomalaiset sotaelokuvat esimerkiksi tuntuvat minusta siltä kuin olisi vain hypätty kesken kaiken tarinan toimintaosuuksiin, eikä sitä tarinan alkuasetelmaa ole koottu.
Eli se historiallinen osuus jää epäselväksi. Liikaa sanoja joissa ei ole mitään järkeä.
Mutta jos ymmärsit tämän, niin voit vapaasti suositella minulle sota-aiheen tiimoilta fiktiota, enkä pahastu vaikka menee välillä pieleen.
