Pari kertaa nielaisin, mutta pakko sanoa, erinomainen ja vaiettu aihe. Työn itseisarvoinen asema luterilaisessa yhteiskunnassamme on vääristynyt yhteisön hyödyttämisestä tavoitteeksi kuolla saappaat jalassa liian suuren urakan alle. Ihmistä arvotetaan kiireen ja pakonomaisen yrittämisen kautta. Pyrkimyksistä kohtuullistaa työn määrää: tehdä vain sen verran kuin toimeentuloon tarvitaan, rankaistaan erilaisilla sanktioilla. Sosiaaliturvaa verrataan kerjäämiseen.
Asun itse Thatcherin politiikan repimässä Luoteis-Englannissa, jossa suhde työhön on pakostakin toinen. Kohtuullinen osa-aikatyö ei laske sosiaaliturvaa, kansalaisuutta haettaessa tärkein kriteeri on "community spirit", halu ottaa vapaaehtoisesti vastuuta naapureista ja lähiyhteisöstä. Työväenluokkaisessa naapurustossani suuri osa on työttömiä tai erilaisissa vapaaehtoistöissä, eikä sitä katsota karsaasti, päin vastoin töistä vapautunutta aikaa halutaan käyttää ainakin jossain määrin esimerkiksi yhteisten asioiden hoitamiseen, vaikkapa huolehtimalla korttelin siisteydestä, avustamalla sairastuneita tai pitämällä katuosuutta silmällä varkaiden varalta, tätä pidetään aivan yhtä kunnioitettavana roolina kuin työelämässä menestymistä.
Töstä puhuttaessa nousee aina esiin työn mielekkyys. Jokaisella on jokin kyky ja taito jolla ei välttämättä ansaitse toimeentuloa, kuitenkin tämän lahjan hyödyntäminen on sisänsä jo kunnioituksen arvoinen asia. Rahapalkkaa tärkeämpi on tyytyväisyys tehtyyn työhön ja oman identiteetin seuraaminen. Työttömien yhteiskunta on säilyttänyt omanarvontuntonsa eikä piirrä juopaa työtätekevien ja itsensä väliin.
Kivi Larmola, sarjakuvantekijä, Salford, Lancashire