Sin City - Marv
Marv on pohjimmiltaan niin nihilistinen ja modernin hedonistinen hahmo, että osuvampaa hahmoa ei voisi tähän ketjuun nostaa. Marv kiertää ovelasti kaikki sankari käsitteeseen liitettävät ajatukset, että lukija ei edes tajua miettiä, onko Marv sankari vai konna. Ja kun tarina on viimein päättynyt, lukija ei edes halua miettiä moista.
Tämä on mielestäni hahmon profilointia omassa ympäristössään parhaimmillaan. Hahmo esitellään lukijoille aivan kuten uutisissa hallitsijat yms., ja silti lukija ei jää kaipaamaan kertojalta kannanottoa hahmon vaikutuksesta omaan ympäristtönsä.
Otetaanpa nyt esimerkkinä vaikka Hulk. Kun Hulk tulee hyvissäkin aikeissa, ja rymistää paikalle pelastaakseen ihmiset superkonnalta, hän saa silti negatiivista reaktiota niin pelastetuilta ihmisiltä, medialta kuin myös tavalliselta asiaan liittymättömältä kansalaiselta. Tämä johtuu Hulkin aiheuttaman tuhon lisäksi siitä, että Hulkin elämässä maailmassa ihmiset reagoivat, koska heidän odotetaan reagoivan ja koska heidän kuuluu reagoida.
Kun Marv sen sijaan tulee, ja rymistää pitkin Sin Cityä pistäen paikkoja ja ihmisiä matalaksi, ei kenelläkään Sin Cityssä ole mitään syytä väittää Marvia huonommaksi ihmiseksi, koska Sin Cityssä kukaan ei voi väittää olevansa parempi. Sin Cityssä laki on menettänyt merkityksensä, ja "synti", "silmä silmästä" ja "viidakon laki" tyyppiset käsitteet ovat muodostaneet laille korvaajan. Jos Marv tappaa joukon mafian jäseniä, on mafiapomon ihan turha vikistä poliisille. "Bad bussiness, hanki parempaa henkilökuntaa." Ajattelee Sin Cityn poliisi. Siksi Marvin ympäristö voikin taistella Marvia vastaan vain hänen omalla tavallaan.
Jo Marvelin alkuaikoina Namor ja Hulk olivat pahiksia, varsinkin siinä vaiheessa kun niillä ei ollut omia seikkailujaan.
En ole aivan täysin varma mihin Hulkin tapauksessa viittaat, mutta Hulk taisi olla pitkälti enemmänki se "kolmas tekijä". Vähän niin kuin Tuomari oli alkuaikoinaan Hämiksessä. Kun esimerkiksi Vihreä Menninkäinen taisteli Suostuttelijoiden kanssa Hämistä vastaan, hän käytti Hulkia aseena, aivan kuten Hämiskin. Eli joukkueita oli kolme: Vihreä Menninkäinen/Suostuttelijat, Hämähäkkimies ja Hulk. Kaikille oli toimiinsa oma motivaationsa.
Tuomarin tapauksessa sama juttu:
Kloonisaagassa oli Shakaali konnineen, Hämähäkkimies ja Tuomari. Marvel ei ole käsittääkseni tehnyt tästä "kolmas tekijä" käsitteestä omaa lisensoitua tavaramerkkiään, mutta juuri tämä muiden inhimillistävien tekijöiden ohella erotti Marvelin DC:stä alkuaikoina. Tässä on syy miksi Hämähäkkimiehen ja Hulkin alkuaikojen kohtaamisista on tullut klassikoita, ja miksi ensimmäinen Kloonisaaga oli hyvä tarina, ja miksi sekä Tuomarin tarina ja Kloonisaaga saivat jatkoa. Mutta Marvel ei ymmärtänyt toisen Kloonisaagan tapauksessa luoda tätä samaa ristiriitaa. Ben Reilly oli hyvä hahmo, mutta hän ei toiminut ollessaan itse tuo "kolmas tekijä".
Myös Namor oli uhkana "kolmas tekijä". Hän oli menettänyt muistinsa, ja uskoi vakaasti ihmisten tuhonneen hänen kotinsa. Doomin, eli tarinan varsinaisen konnan, oli helppo uskotella Namorille, että Ihmeneloset olivat pahoja. Doom ei kuitenkaan nähnyt, että Namor ei ollut hänen kaltaineen, vaan oli rakastunut Susan Stormiin, Näkymättömään naiseen, joka muistutti hänen kuollutta rakastaan.
Namorin motiivi siis kolmantena tekijänä oli rakkaus, ja sen tuomat jälki/sivu reaktiot. Namorin tarina ei siis ole tarina superkonnasta tai superroistosta. Se on kasvutarina super
olennosta. Namor on oppinut ajan mittaan kykynsä vaikuttaa ympäristöönsä, ja ajanmittaa hän on oppinut, mikä tapa vaikuttaa siihen on hänen ja muiden kannalta paras.
Myös muut supersankarit ovat lähes poikkeuksetta aina "kolmas tekijä" Marvelin tarinoissa. Varsinkin ensikohtaamisissa. Jotkut hahmot pidetään semmoisina, ja joidenkin hahmojen, kuten Hämähäkkimiehen ja Liekin (+Ihmenelosten) välille kehkeytyy niin vahva suhde, että he saavuttavat niin sanotun "puhtaan team-upin" meiningin tarinoissaan, jolloin team-upit ovat team-uppeja, eikä X versus X tarinoita.
Minua itseäni ovat aina kiinnostaneet "elämää suuremmat" hahmot, eeppiset olennot, jotka valitettavan usein ovat pahiksia tai ainakin uhkia tavallisille ihmisille Esimerkkeinä vaikkapa Victor von Doom ja Galactus.
Doom on siitä metka hahmo, että hän tekee aina yhden saman tempun:
Hän tekee sankareiden kanssa yhteistyötä. Hän pelastaa heidän kanssa maailman tuholta. Ja kun kukaan ei riemun keskellä katso hänen peräänsä, hän livahtaa nappaamaan sen ns. "Hopeasurffarin laudan" ja yrittää itse valloittaa maailman. Tämän toki melkoista toistoa, mutta toisaalta, eikö ole luonnollista, että maailmanvalloitusta suunnitteleva heebo livahtaa tilaisuuden tulleen painamaan nappia, jonka avulla hänestä tulee maailmaa hallitseva Jumala?
Doom on muutenkin mielenkiintoinen persoona. Oletteko esimerkiksi huomanneet, että hän ei ole koskaan tilaisuuden tullen heikossa paikassa iskennyt puukkoa Ihmenelosten selkään, ja tappanut heitä? Juonitellessaan Namorin ja Ihmenelosten kustannuksella, hän ainoastaan lähetti heidät ja Ihmenelosten talon avaruuteen, pois tieltä, vaikka olisi voinut samantien tappaa heidät.
Poikkeuksen hän on tehnyt vain Salatuissa Sodissa, mutta silloin hän oli itse Jumala, ja aikonut olla hyvä sellainen. Ei semmoinen tarvitse sankareita. Doom siis ilmeisesti ymmärtää, että sankareita tarvitaan, kun vastassa on Onslaught tai Tuonpuoleinen. Mutta ei silloin, kun hän itse on voimakas sankari.
Lisäksi viime vuonna eräässä ei kaanoniin kuuluvassa mainiossa mini-sarjassaan Doom keräsi ryhmän konnia ja juoksutti heitä ympäri maailmaa, jotta saisi tilaisuuden saada yhden toiveensa toteutumaan. Kyseinen toive oli, että hän ei tuntisi omantunnon tuskia kiusatessaan Reed Richardsia. Tämäkin osoittaa, että Doomin moraalilla on enemmän tarjottavaa, kuin voisi olettaa.
Aihe: Kilttejä superkonnia ja ilkeitä supersankareita (Luettu 7239 kertaa)