Onko piirustusoppaiden aika ohi?

[keijoahlqvist]

Sarjakuvablogit on ilmiö joka todistaa suomalaisen sarjakuvan renesanssista. Eritasoiset piirtäjät tarttuvat kepeällä kynällä rankimpaan haasteeseen, oman todellisuutensa välittämiseen piirtämällä. Niitä on paljon. Parhaimmillaan ne ovat - yhtenä toisiaan kommaavana yhteisönä - Suomen kirjallisuuden parasta ja vilpittömintä osiota. Alkeellisimmillaankin blogisarjisksita välittyy jonkinlaista hilpeää rohkeutta, mikä puuttui vielä edellisen sukupolven esikuvauskollisista rankisteluista.

Muutamassa vuodessa sarjakuvakouluista on tullut satoja tekijöitä jotka ovat pitäneet sarjakuvataitoja satsauksen arvoisena, vaikka vanhemmat mieluummin tukisivat lääkäri- tai putkimiesopintoja. Ja itse koulutuksetkin ovat kehittyneet.

Arvaisin että parissa vuodessa tämmöinen alkaa näkyä.

[roju]

Opetan sarjakuvaa nykyään lähinnä erityisryhmille ja amk-opiskelijoille (kuvallinen viestintä & kuvataide). Useimmiten kyseessä ovat viikon-kahden alkeiskurssit. Minusta hyvä opas ei keskity tekniikkaan, vaan ideointiin ja kuvakerrontaan, sarjakuvan kieleen. Se ei myöskään edusta mitään tiettyä tyylisuuntaa tai ainakin nousee sisällöllään laajemmaksi. Tämä näkökulma perustuu tietenkin omiin tarpeisiini: ne porukat, joita opetan, joko osaavat jo piirtää tai eivät osaa sitä ollenkaan. Kummassakin tapauksessa se mitä kaivataan, on (omat/omaperäiset) ideat ja kuvakerronnan, siis kuvilla kertomisen opettaminen. Piirtämistä voi harjoitella itsekseenkin ja siihen hommaan on opastusta helpommin saatavilla. Sen opettamisesta riittää viikon kurssilla siis vaan osoittaa, että tuossa on välineitä, harjoittele ja kokeile niillä. Ideointia ja sarjakuvakerrontaa ei sen sijaan opeteta minkään muun aineen sisällä, joten lyhyessä ajassa on keskityttävä niihin.

Lapsille yms. tarvitaan tietysti toisenlaisia kirjoja. Summa summarum, oppaita tarvitaan paljon ja erilaisia, koska tekijöitä, pyrkimyksiä ja lähtökohtia on paljon ja erilaisia.

Mun suosikkeja yllämainitun valossa:

Abel & Madden: Drawing words, writing pictures
Erittäin monipuolinen ja perusteellinen opas, jossa esimerkit edustavat sarjakuvan eri tyylisuuntia tasapuolisesti. Hyvin konkreettisia harjoituksia ja vinkkejä. Kirjaa voi käyttää yksin, opintopiirissä tai opettajana. Ainoa kritiikki minulta tulee piirustus- & tussausvaiheen opettamisesta: minusta sarjakuvia ei tarvitse piirtää "kuoliaaksi" kolmeen kertaan luonnostelemalla ennen tussaamista. Mutta jos luonnostelet ennen tussausta, sekään ei haittaa! Paras opas tällä hetkellä, koska monipuolisin ja monikäyttöisin.

Mari Ahokoivu: Sarjakuvantekijän opas (BTJ)
Gunnar Krantz: Seriemagi (Optimal)
Nämä molemmat edustavat rennon piirtämisen koulukuntaa, jonka takia iso osa potentiaalisista lukijoista varmasti hylkää ne ensiselailulla. Sisältö on kumminkin aivan rautaa. Hyviä ja innostavia oppaita sen omanlaisen sarjakuvan tekemiseen (vaikka se olisi hiotumpaakin kuin oppaiden tekijöiden oma jälki). Tärkeintä on tuottaa luettavia tarinoita, ne ikuisen hinkkauksen takia keskeneräisenä pöytälaatikkoon jäävät sivut eivät vie tekijänä eteenpäin.

Maailman sarjakuvien kursseilla opetetaan piirtämisen ja sarjakuvan perusasiat lyhyessä ajassa ihmisille, joilla on sanottavaa, mutta usein hyvin vähän aiempaa piirustuskokemusta. Kurssimetodi on äärimmäisen hiottu, testattu ja toimiva. www.worldcomics.fi -sivuilta voi tilata ilmaisen englanninkielisen opaskirjan sarjakuvien piirtämiseen konkreettisin esimerkein. Ohjeet löytyvät myös nettisivuilta. Ruohonjuurisarjakuvassa sarjakuvaa käytetään viestintävälineenä, mutta useat opit pätevät kyllä yleisemminkin sarjakuvan tekemiseen: luettavuus, selkeys, sen miettiminen, mitä haluan sanoa ja miten ilmaisen sen kirkkaimmin, niin että lukijakin ymmärtää. 

Luotettavat tahot ovat myös kehuneet Scott McCloudin Making Comicsia. Itse en ole jaksanut lukea sitä loppuun enkä kykenisi tekemään yhtään sarjakuvaa niin monimutkaisesti. Mutta onneksi minun ei tarvitsekaan.

Ketjun aiemmille kirjoittajille suosittelisin Abel&Maddenia ja Will Eisnerin Visual storytellingiä. Se on niin sekavasti taitettu, että saan siitä päänsärkyä, mutta asia siinä on asiaa.

[Reima Mäkinen]

No suurin osa kuvista, jotka on tehty kirjaa varten, näyttää sellaisilta, että ne on äärimmäisen nopeasti ja viimeistelemättömästi tehty. Se ei ainkaan anna takeita mulle siitä, että teksti olisi mitenkään sen enempää mietittyä, vaan myös räiskitty samalla tavalla kuin kuvatkin.

Tämä oli erittäin hienoa palautetta. Taas yksi osoitus siitä miten eri tavalla ihmiset voivat järkeillä asioita (ja siitä, miten haasteellista minkä tahansa oppaan tekeminen on). Toki kävi mielessä että mallikuvat pitäisi ehkä tehdä huolellisemmin, mutta en tajunnut että niiden merkitys on noin suuri.
Oppaiden kuvilla on muuten nähädäkseni sama mielenkiintoinen piirre kuin sarjakuvien kuvilla. Niiden tyyli jakaa ja valikoi yleisöä, siis ihan riippumatta siitä mikä on tekstin sisältö, kuvien miellyttävyys vaikuttaa paljon ostopäätökseen. Hyvin harva ostaa mielestään tyhmän näköistä tai rumaa, ja nämä ovat juuri makuasioita. Silloin myöskään hyvin/huolellisesti tehty kuva ei riitä jos tyyli on väärä (siis vaikka japanista ammentava jos joku sitä inhoaa...).

Kirjan lopun tutoriaaliaaleissa ei todellakaan ollut tarkoitus näyttää miten tehdään coolin näköinen kuva. Tarkoitus oli kertoa tietokoneohjelmien perustyökaluista ja esittää ne työvaiheet joiden kautta esim. tietokoneväritys syntyy. Idea oli se että jokainen tekee oman näköisiään sarjakuvia ja se on ihan sama mitä mallikuvassa on kunhan siinä on joku hahmo, joka pitää värittää...

Yksinkertainen kuva (jossa huomio ei kiinnity sen sisältöön) toimii mielestäni työvaiheiden esittämisessä parhaiten. Ajatus oli kiinnittää lukijan huomio pikemminkin ohjelman käyttöliittymään ja siihen mitä tehdään kuvan "ulkopuolella".
Uskoin että otsikointi olisi toiminut selaajalle riittävänä viitteenä siitä onko sisältö itselle tärkeää. Tekstiä taas voi arvioida lukemalla sitä kaupassa. Tämä toiki vaatii hieman keskittymistä, mutta silti. Ja tämän sanottuani tajuan nyt että kaikki eivät ajattele samalla tavalla kuin minä.  

Mangan värit ei siis todellakaan ole Christopher Hart -tyylinen juttu jossa on ideana opetella piirtämistä kopioimalla mallikuvia tai toistamalla tutoriaalien työvaiheita (vaikka näitä onkin muutama mukana). Mutta jos yleisö on tottunut siihen että niin oppaat toimivat, onko yleisö oikeassa ja muunlainen lähestymistapa väärä? Vähintään kaupallisesti on todellakin tyhmää yrittää muuta.

Tässä ketjussa on ollut tosi hyviä huomioita. Video-oppaat ovat todellakin hyvin tehtynä mainioita, mutta niissä ehkä hämääntyy entisestään se vaivan ja ajattelun määrä mitä helpon näköisen tuotteen taustalle vaaditaan. Siis kaikki suunnittelu ja käsikirjoittaminen. Ja jos oppaat ovat netissä, montako sellaista lopulta tarvitaan? Tulevaisuus on selkeästi juuri tällaisten oppaiden joissa joku huipputekijä avaa oman tekniikkansa. Ne ovat kyllä mielenkiintoisia. Haasteena on kuitenkin se täälläkin mainittu juttu että osaako lahjakas ihminen avata sitä tekemistään analyyttisesti, siis niin että muut ymmärtäisivät miksi hän tekee asiat niin kuin tekee. (Kuitenkin esimerkissä puhutaan aina yhdestä tai muutamasta kuvasta, eikä kukaan kai halua oppia vain tekemään YHTÄ kuvaa hyvin.)

How to draw manga -oppaat (suomeksi Manga Studio) ovat kyllä esimerkki siitä miten ihan yksinkertaisiakin asioita voidaan käydä läpi myös hyvin seikkaperäisesti. Siellä tekstipaljouden seassa on sitten aina jossain jotain mitä itse ei ehkä ole tullut ajatelleeksi. Minusta on vaan surullista että ennen näitä "hyvia oppaita" on julkaisti 20 huonoa (lue pintapuolisempaa) opasta, niin että aiheesta kiinnostuneella on jo valmiiksi hylly täynnä huteja ja kynnys vielä yhden oppaan ostamiseen aika iso. (Sama koskee muuten myös jälleenmyyjiä eli kirjakauppoja)
 
Itse olen huono jaksamaan tutoriaaleja, vaikka niitä onkin mielenkiintoista katsoa, askel askeleelta juttuja on tuskaista seurata tekemällä.  Minua kiinnostavat ne perusteet ja lainalaisuudet joihin kuvanteko nojaa, sekä tietenkin välineiden mahdollisuudet. Loput tykkään kokeilla itse. Välineitäkin voi tietenkin käyttää "väärin" halutun jäljen aikaansaamiseksi, mutta useimmiten on tärkeää tietää mikä on minkäkin välineen "ilmaisuskaala".

Sarjakuvaa taas pidän aika pitkälle kielenä tai äänenä joka on ja saa olla kullekin tekijälle oma ja ominainen. Mitä kauemmin sitä on opettanut ja tehnyt, sitä enemmän on korostunut ajatus siitä että perusteiden (ruutu, puhekupla, tekstaus, lukemisen järjestys)oppimisen jälkeen jokainen on siinä omillaan. Ihan mitä tahansa sarjakuvia (analyyttisesti tai tosi paljon) lukemallahan oppii riittävät perusteet aiheesta.

[keijoahlqvist]

Abel & Madden: Drawing words, writing pictures

Mari Ahokoivu: Sarjakuvantekijän opas (BTJ)

Luotettavat tahot ovat myös kehuneet Scott McCloudin Making Comicsia. Itse en ole jaksanut lukea sitä loppuun enkä kykenisi tekemään yhtään sarjakuvaa niin monimutkaisesti. Mutta onneksi minun ei tarvitsekaan.

Ketjun aiemmille kirjoittajille suosittelisin Abel&Maddenia ja Will Eisnerin Visual storytellingiä. Se on niin sekavasti taitettu, että saan siitä päänsärkyä, mutta asia siinä on asiaa.

Kommentoin, että Abel-Madden ei saanut opiskelijoita lämpenemään ja harjoitukset maistuivat keinotekoisilta.

Ahokoivun kirja toimii kohderyhmälleen.

McCloudia on käyty läpi kolme vuotta ja se on toistaiseksi paras tapa näyttää mistä sarjakuvasta on ja voi olla kysymys. Mitään monimutkaista siinä en havaitse ellei sitten se että  sarjakuvattavissa on loputtoman yltäkylläinen todellisuus ja sepite. 

Eisnerin kaksi kirjaa olivat aikonaan korvaamattoman arvokkaita mutta kovin eisnerläisiä.

Oppikirjamuodoksi toimii enää netti. Koko ajan sarjakuvaan, niin kerrontaan, käyttötapoihin kuin tekniikkapuolellekin tulee uutta. Moni arvokas tieto on eliniältään rajallinen nippelivinkki, joita on mahdoton kooa kansien väliin, joten rekisteröitykää sarjauvantekowikiin ja viekää viisaus sinne. Siinä on sekin hyvä puoli että sen ei ole tarkoituskaan olla oikeassa.

[keijoahlqvist]

Toki kävi mielessä että mallikuvat pitäisi ehkä tehdä huolellisemmin, mutta en tajunnut että niiden merkitys on noin suuri.

Ehkei kaikille olekaan. Jos mallikuva on "liian hyvä", palveleeko se tarkoitustaan, eikö se herätä lannistunutta ihailua aloittelijassa? Olen ainakin huomannut että jos näkee luonnosmaisen jutun, tulee hinku itse kehitellä sitä omaan suuntaan.

Mutta topakasta palautteesta ollaan aina kiitollisia, se on niin harvinaista ja arvokasta.

[[kivi]]

Itse olen huono jaksamaan tutoriaaleja, vaikka niitä onkin mielenkiintoista katsoa, askel askeleelta juttuja on tuskaista seurata tekemällä.  Minua kiinnostavat ne perusteet ja lainalaisuudet joihin kuvanteko nojaa, sekä tietenkin välineiden mahdollisuudet. Loput tykkään kokeilla itse.

Sama vika. Uutta ohjelmaa opetellessakin tykkään ennemmin lukea 500 sivua manuaalia ajatuksen kanssa läpi, kuin katsoa kymmenen minuuttia jotain opetusvideota. Valitettavasti tiedän olevani vähemmistössä tässä; yritän juuri opetella käyttämään Final Cut Prota, ja manuaalista ei edes aina käy ilmi mistä eri funktiot löytyvät, kun kerran oletetaan että ihmiset katsovat mieluummin ne opetusvideot (joita sitten onkin ihan kiitettävästi mukana).
 
Veikkaan että tässä on takana juuri oma henkilökohtainen vastenmielisyys siihen, että tutoriaaleissa näytetään millaista kuvaa ollaan luomassa, minua kiinnostavat ne työvälineet ja haluan hakea niiden rajat mieluummin itse.

Tuo hyvin tehtyjen versus raakileiden kuvien käyttö on mielenkiintoinen pointti. Scott McCloudin kirjat ovat ansioistaan huolimatta kieltämättä alitajuisesti mielessäni huonompia kuin Busceman ja Stan Leen kaavamainen Marvel Way To Draw, lähinnä siitä syystä että McCloud ei millään mittapuulla ole kovin hyvä sarjakuvantekijä, enkä osaa kuvitella että kukaan haluaisi julkaista sellaista McCloudin sarjakuvaa joka ei kertoisi sarjakuvan tekemisestä. Sen sijaan Buscema ja Lee todistettavasti ylittävät julkaisukynnyksen ja vaikuttavat sarjakuvanörttien elämään päivittäin. Uskottavuuskysymys?

Mä olen Rojun kanssa samaa mieltä siitä, että tärkeintä on innostaa, vaikka sitten rennollakin kädellä tehtyihin töihin. Varsinaisessa siltä pohjalta kurssittamisessa mulla on kuitenkin osin eri kanta: on ok jos Roju, jolla on vahva piirtämisen hallinta takana ja joka oikeasti osaa piirtää, haluaa luoda tyylinsä kyseenalaistamalla sitä, mitä tavallisesti pidetään hyvänä piirtämisenä. Jälki toimii ja on mielenkiintoista. Sen sijaan musta on aivan käsittämättömän pelottavaa, että kurssilaiset jotka eivät osaa piirtää, alkavat kehitellä tyyliään sääntöjen rikkomisen pohjalta nähdessään että sillä kohdalla aita on matalin. Se on vähän sama kuin huono puuseppä nimittäisi muotopuolia tekeleitään veistoksiksi.

Liian varhain luotu tyyli on paljon pahempi asia kuin ettei olisi tyyliä ollenkaan, ja jos se yhdistyy harjoittelun välttelemiseen (kukapa aina jaksaa treenata?) siitä on pitkässä juoksussa enemmän haittaa. Mikä on tietysti samantekevää, jos kunnianhimo sarjakuvantekijänä on täyttää omaa luonnoskirjaa, mutta avaamalla yhdenkin  numeron suosittua ruotsalaista Galago-lehteä on helppo havaita mihin se voi pahimmillaan johtaa, pelkkiin taiteellisiin maneereihin pohjautuvaan ammattilaisuuteen ja pakonomaiseen itsetutkisteluun jotta saadaan teemoihin kaivattua omakohtaisuutta.

Tästä voisi olla kiinnostavaa jatkaa lisääkin.

K

[Reima Mäkinen]

rekisteröitykää sarjauvantekowikiin ja viekää viisaus sinne. Siinä on sekin hyvä puoli että sen ei ole tarkoituskaan olla oikeassa.

Hyvä huomio tuokin. Oppaaltahan nimen omaan odotetaan että se on oikeassa. Ja kun sen päivitysmahdollisuudet ovat mitä ovat... Mistä tulikin mieleen että Sarjakuvantekowiki vaati sekin sisällön kasvattamisen lisäksi sen päivittämistä. Eli nettijulkaiseminen on vähän kuin puutarhan hoitoa (jos sitä tekee harrastukseksi). Ammatikseen jos tekee niin päivittämiseen ja muuhun teknikkaan kuluu koko ajan kasvava määrä pätäkkää (toisin kuin printissä, jossa kulukertymä pysähtyy painatus- ja markkinointivaiheen jälkeen).

Itse kyllä erottaisin piirustusoppaan ja oppikirjan toisistaan. Siis itseopiskelumatskun ja opettajan antamaa tukea laajentavan matskun.

Tarkentaisin myös otsikon kysymystä koskemaan nimen omaan painettuja sarjakuvapiirustusoppaita.

Tästä voisi olla kiinnostavaa jatkaa lisääkin.

Aika hyvin osasit pukea sanoiksi sen mitä itse olen joskus yrittänyt änkyttää. Aiheestahan on puhuttu Kvaakissa osatolla: Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia, muutamassakin ketjussa. Ongelma tuossa vain on se että ilman esimerkkejä juubailu on turhan abstraktia ja esimerkkien kera menee ehkä hieman liikaakin henkilökohtaisuuksiin.

[Reima Mäkinen]

Ehkei kaikille olekaan. Jos mallikuva on "liian hyvä", palveleeko se tarkoitustaan, eikö se herätä lannistunutta ihailua aloittelijassa?

Tästä on varmasti eri mielipiteitä. Sama kuva saatttaa jopa lannistaa tai innostaa riippuen siitä millä päällä satut olemaan! Mutta voiko (oppaan) kuva olla neutraali? Ja jos ihan oppimista ajatellaan niin senhän voisi vaikka jakaa näin:

1. Sivusta katsomalla, matkimalla ja lukemalla oppiminen
2. Tutkimalla oppiminen eli yritys ja erehdys menetelmään, johon sisältyy myös omaa ajattelua
3. Mestari-kisälli -systeemi, joka mahdollistaa henkilökohtaisen opastuksen ja kysymisen kokeneemmalta.

Sitten voi miettiä että millainen opas, tallenne tai interaktiivinen palvelu tukee mitäkin oppimistapaa? Ja millainen oppiminen sopii kellekin? Multimedian parhauttahan on sen alkuajoista asti perusteltu nimen omaan sillä että se mahdollistaa interaktiivisuuden (ks. kohta 2.) paremmin kuin painettu kuvan ja tekstin yhdistelmä. Toisin kuin luullaan, interaktiivinen multimedia ei kuitenkaan liene se tehokkain oppimistapa sillä se ei mielestäni voi korvata elävää opettajaa. Tietenkin on eroja siinä millaisia eri opettajat (mestarit) ovat ja miten eri oppijat osaavat hyödyntää kohtien 2. ja 3. mahdollisuuksia.

[ksakke]

...arvelen, että iso osa Suomessa tehdystä harrastelijasarjakuvasta kärsii sellaisista ongelmista, jotka olisi kohtuuvaivalla korjattavissa...

Harrastelijasarjakuvan ongelma on se, ettei ole useinkaan mietitty, mitä halutaan kertoa ja miten se tulisi tehokkaimmin kerrottua. Lisäksi lopullinen piirrostyö muistuttaa useimmiten storyboardia tai parhaimmillaankin luonnosta, viimeistely jää uupumaan. Täälläkin näkyy niitä, jotka suoltavat kiireellä uusia sivuja galleriaan, ikään kuin määrä korvaisi laadun. Jo niinkin yksinkertaisella asialla kuin tekstausjälkeen panostamalla tulos olisi paljon viimeistellymmän oloista.

Voiko tilannetta sitten parantaa oppaita lukemalla? Ehkä jonkin verran, mutta mielestäni vain johonkin rajaan asti. Joko tekijällä on näkemystä tai sitten ei, ei sitä oppaita lukemalla saa. Pikemminkin oppii sarjakuvia lukemalla, tuijottamalla mestarien ruutujakoja, kuvakulmia, kerrontaa, jaksotusta jne. Ja jos mahdollista vertaamalla lopullista työtä luonnoksiin ja työvedoksiin.

[[kivi]]

Juuri tällaista tietoa tarvitaan, mutta kyllä sen täytyy olla melko pitkälle pureskeltua, jotta se kaikille selviää.
---
tuottaisi taas niitä ammattinsa osaavia sarjakuvantekijöitä jotka sitten *saattaisivat* käynnistää jonkinlaisen Suomalaisen sarjakuvan renesanssin...

Kiitän kauniista sanoista mutta kiistän vanhuuden ja mestariuden. Joonas on vanha mestari, me muut ollaan vielä ikuisesti nuoria, tai no, Koiviston Tarmo nyt on kyllä ajatellut sarjakuvan teoreettista ilmaisua aika aikuisesti jo nuorella iällä, mutta Kunnasta, Wallua tai Timppa Mäkelää on vaikea ajatella ainakaan ihan täysin aikuisina, iästä riippumatta. Kuitenkin tää sarjakuva on siitä hauska ammatti, että koko ajan on uutta opittavaa ja aina välillä tulee vastaan sellaisia sarjakuvia jotka palauttaa oman nöyryyden tekemisiin. Ja sittenkin joka ikisen tarinan kohdalla on pakko oppia jotain uutta, jos ei työstä niin ainakin aiheesta ja ihmisluonnosta.

Sikäli kuin mä ymmärrän, niin suomalaisen sarjakuvan renessanssi on ollut käynnissä 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Kaivattaisiinko nyt enemmänkin suomalaisen sarjakuvan prerafaeliitteja, kaipuuta siihen viattoman sarjakuvan aikaan ennen Prattia, Comesia, Crepaxia ja Crumbia? Tästä on ollut merkkejä ilmassa.

Sarjakuvawiki on hieno asia, mutta saattaisi tosiaan olla, että painetullekin sarjakuvan oppikirjalle olisi tilausta. Tää ajatus onkin ollut korvan takana ja satunnaisissa baarikeskusteluissa vasta 15 vuotta, kun olen ajatellut, ettei sitä tilausta ehkä sittenkään riittäisi (ja jos riittäisikin, niin en ehkä osaisi laittaa sanaa Manga otsikkoon), mutta ei kai se mahdoton ajatus olisi. Pitää katsoa, kuka ehtii ensin.
 

Palataan,

Kivi

[Curtvile]

Tuo hyvin tehtyjen versus raakileiden kuvien käyttö on mielenkiintoinen pointti. Scott McCloudin kirjat ovat ansioistaan huolimatta kieltämättä alitajuisesti mielessäni huonompia kuin Busceman ja Stan Leen kaavamainen Marvel Way To Draw, lähinnä siitä syystä että McCloud ei millään mittapuulla ole kovin hyvä sarjakuvantekijä, enkä osaa kuvitella että kukaan haluaisi julkaista sellaista McCloudin sarjakuvaa joka ei kertoisi sarjakuvan tekemisestä. Sen sijaan Buscema ja Lee todistettavasti ylittävät julkaisukynnyksen ja vaikuttavat sarjakuvanörttien elämään päivittäin. Uskottavuuskysymys?

Et sitten ole ZOTtiasi lukenut?
McCloud kyllä osaa asiansa siinä mitään, ketjussa mainittuja oppaita on kaikkia tullut luettua ja nostaisin McCloudin ja Eisnerin ylös Abel-Madden on kädettömän apinan taittama eikä sisällä mitään kovin uutta tai erikoista mutta ajaa asiansa, Ahokoivun on rajatumpi mutta moninkertaisesti hallitumpi.

Fyysinen opas on käyttöliittymältään ylivertainen verrattuna digitaaliseen.
Ei koska  "sisältää sen yhden totuuden" vaan koska on liki aina äärispesifi tutoriaali tai komiteamietintö.
Eikä kirja vaadi sähköä tai ole alisteinen modernin tekniikan oikuille " ai, se kaatui?"

Sarjakuvaa taas pidän aika pitkälle kielenä tai äänenä joka on ja saa olla kullekin tekijälle oma ja ominainen. Mitä kauemmin sitä on opettanut ja tehnyt, sitä enemmän on korostunut ajatus siitä että perusteiden (ruutu, puhekupla, tekstaus, lukemisen järjestys)oppimisen jälkeen jokainen on siinä omillaan. Ihan mitä tahansa sarjakuvia (analyyttisesti tai tosi paljon) lukemallahan oppii riittävät perusteet aiheesta.

jaan kantasi, mutta minulle tärkeää ei ikinä ole äänenväri tai oikea kielioppi vaan sisältö. Mutta mikäli ääni poistaa maalin seinistä tai iavan jokiaianaine lasue nop vräin krinjoitejtu und med different lingo снова, niin saattapi olla että hieno ja älykäskin sisältö katoaa tai jää löytämättä.

Piirustusoppaiden tarkoitus sarjakuvaopetuksessa on tukea opetusta, niin että on tilaisuus omalla ajalla kokeilla "neuvottuna" ja saada lisää informaatiota joka on juuri opettajan kädenjäljen, tietojen tai mielenkiinnon ulkopuolella tai parhaimmillaan niin että saa opettajan palautteen niiden pohjalta.

Sarjakuvanteonoppaissa käsikirjoittaminen on liki aina, johtuen mahdollisuuksien ja suuntausten laaja-alaisuudesta, tyystin lapsipuolen asemassa.

Voimme aina lohduttautua ettei opasongelma ole yksin sarjakuvapuolella.  Vann aivan kaikissa oppaissa.
 Hyvä opas on kuin hyvä opettaja: uhanalainen harvinaisuus ja kultaa ja muita materialistisia hapatuksia arvokkaampi.

[Hazart]

Rakastan painettuja opaskirjoja. Harmi vain, että niistä on vaikea enää löytää mitään uutta. Suurin osa toistaa sen saman kaavan. Minä haluaisin sellaisia HC-opuksia, joista pidempään tehneet saisivat vastauksia jokapäiväisiin käytännön ongelmiinsa (sarjakuvanteossa). Kässäristä, kuvakulmista, sommittelusta, tekstinasettelusta, pensseliotteesta, yms. detaljeista. Ei vain yhden lauseen ohjeita, vaan kunnon analyysiä jokaisesta työvaiheesta. Vaikka viisitoista sivua siitä, mihin se kupla on järkevintä asettaa ja miksi. Ehkä kahjoa, mut sellaisen ostaisin heti.

Pakko kyl myöntää, et netin myötä opaskirjojen ostamisen tarve on vähentynyt radikaalisti. Kun jää jumiin, netistä saa nopeammin avun kuin mitä menisi aikaa kirjakauppareissuun. Netissä sama info irtoaa ilmaiseksi, joka kirjoissa maksaa. Se vaan pitää onkia eri paikoista.

edit. typos...

[Reima Mäkinen]

jaan kantasi, mutta minulle tärkeää ei ikinä ole äänenväri tai oikea kielioppi vaan sisältö.
Sarjakuvanteonoppaissa käsikirjoittaminen on liki aina, johtuen mahdollisuuksien ja suuntausten laaja-alaisuudesta, tyystin lapsipuolen asemassa.

Tietenkin sisältö on tärkeä. Sisältöä ei vaan voi niin helposti opettaa. Paras neuvo käsikirjoittajalle on edelleenkin mielestäni (hieman muokattuna)se että pitää vain elää semmoinen elämä joka tarjoaa riittävästi vaikutteita, ideoita ja rakennuspuita tarinointiin. ...Ja toisaalta jos tekee genresarjista, niin mainiosti riittää sekin kun tuntee sen genrensä ja varioi vain sen teemoja. 

Sisältöä (ja kuvia) voi toki analysoida, mutta kun ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa analyysia. Esimerkiksi menestyskaavan voi kirjoittaa auki tai preparoida menestysteoksen, mutta se on vaan se yks juttu eikä siinä ole (minulle) mitään järkeä että jokainen sitten toistaisi sitä samaa kaavaa omassa teoksessaan (vaikka Hollywoodissa ja Bollywoodissa näin tehdäänkin). Sitäpaitsi näitäkin kirjoja on jo pilvin pimein. Ei sarjakuva tarinamielessä edellytä tai tarvitse tässä mitään omaa lähestymistapaa (opasta).

Käsikirjoitusopas toimi(s)i parhaiten genrekohtaisesti. Siinäkin on kuitenkin haasteensa. Esimerkikisi suosituin "genre", huumori on mahdoton avattavaksi. Naurusta, komediasta ja huumorista on kirjoitettu jokunen kirja, mutta niiden tarjoamat kaavat tai oivallukset ovat hyvin rajalliset (lue: nopeasti toistettu oppaassa).

Harmi vain, että niistä on vaikea enää löytää mitään uutta. Suurin osa toistaa sen saman kaavan.

Tähän on vissi syynsä, raha.

Minä haluaisin sellaisia HC-opuksia, joista pidempään tehneet saisivat vastauksia jokapäiväisiin käytännön ongelmiinsa (sarjakuvanteossa). Kässäristä, kuvakulmista, sommittelusta, tekstinasettelusta, pensseliotteesta, yms. detaljeista. Ei vain yhden lauseen ohjeita, vaan kunnon analyysiä jokaisesta työvaiheesta. Vaikka viisitoista sivua siitä, mihin se kupla on järkevintä asettaa ja miksi. Ehkä kahjoa, mut sellaisen ostaisin heti.

Luulen että jäät tässä vähemmistöön. Sitä paitsi kuvailemasi opus on jo niin vahvasti "filosofinen" että se on saman tien myös isolta osin huuhaata (ja silkkaa viihdettä). Itse olen erilaisten kaavojen, rakenteiden ja analyysien (spekulaatioiden) vankka kannattaja, vaikka samaan aikaan ymmärrän miten totaalisen turhia ne ovat.

Edit:lainausmerkkien korjaus

[Hazart]

Luulen että jäät tässä vähemmistöön. Sitä paitsi kuvailemasi opus on jo niin vahvasti "filosofinen" että se on saman tien myös isolta osin huuhaata (ja silkkaa viihdettä). Itse olen erilaisten kaavojen, rakenteiden ja analyysien (spekulaatioiden) vankka kannattaja, vaikka samaan aikaan ymmärrän miten totaalisen turhia ne ovat.

Ei välttämättä vain filosofinen (filosofia ei ole huuhaata!). Mainitsemasi kaavat, rakenteet ja analyysit sopii kyllä ajatukseeni oikein hyvin. Niitä pitäisi vaan soveltaa tarpeeksi syvällisesti eri työvaiheisiin. Mutta ymmärrän kyl ettei toiveeni tule toteutumaan. Kirjat kannattaa kirjoittaa isommalle ostajakunnalle

[JJ Naas]

Filosofiasta puheenollen, kyllä jo aiemmin esille tullutta Aristoteleen Runousoppia pitäisi ihan pokkana tarjota sarjakuvakursseilla pakolliseksi luettavaksi siinä missä Scott McCloudia ja anatomiaoppaitakin. Se ei ole edes kovin paksu kirja. Sen luettua tiedostaa kuinka vanha juttu tämä länsimainen alku-keskikohta-loppu -tarinankerronta on, ja kuinka paljon samoja 2500 -vuotiaita kerronnallisia metodeja edelleen käytetään sarjakuvissa, näytelmissä, kirjallisuudessa ja elokuvissa, ja tämän kaiken tiedostettuaan voi sitten parhaansa mukaan rimpuilla sitä perintöä vastaan.